Legendaarisen elokuvaohjaaja Ridley Scottin Gladiator II jatkaa eeppistä saagaa vallasta, juonittelusta ja kostosta antiikin Roomassa. Vuosia sen jälkeen, kun Lucius (Paul Mescal) todisti arvostetun gladiaattorisankari Maximuksen kuoleman setänsä takia, hän joutuu itse astumaan Colosseumille. Luciuksen omat kotiseudut on valloitettu, kun kaksi tyrannimaista keisaria hallitsee nyt Roomaa rautaisella otteellaan. Koska Rooman imperiumin tulevaisuus on uhattuna, Luciuksen pitää ammentaa kokemistaan vääryyksistä voimaa ja palauttaa Rooma takaisin kansalleen.
Leffasarjan osat: Gladiator (2000), Gladiator II (2024)
Kun tämän nyt viimein sain katsotuksi niin parempi kuin mitä tähän asti parjattu. Himpan verran jää ensimmäisen varjoon, mutta tarinallisesti on selvää ettei voisikaan jatkua yhtä eepposmaisesti. Ehkä olisi voinut enemmän tuoda julki tupla-keisareiden raakaa hallitsemista, mutta toimi aika hyvin näinkin.
Ridley Scott:n visio ja toteutus on napsuilleen kohdillaan. Gladiatorista koko Rooman päämieheksi on toteutettu ja sovellettu elokuvaan hienolla tavalla pelikentillä. Denzel Washington koittaa tuhota tämän unelman ja sisäpiirissä oleva veljeskaksikko on kahelia sakkia sekin, että levikset meinaavat revetä päältäni tätä kaikkeutta ihastellessa.
Kaunis ja ajatuksia herättävä fantasiaeepos sekä mukaansa tempaavalla juonen kuljetuksella varustettu eeppinen matka.
Viime vuoden -24 onnistuneimpia teoksia, joka osoittaa mitä R. Scott on ennenkin osannut ja taito totisesti on miehen kynästä tallella ja pysyy luonteelleen omaisena. Loppu on sama kuin, mistä näin untakin tässä talvella. Käsi lipuu peltoaukion läpi kohti omaa maaseututietä ja tulevaisuutta jonkun suu vehnäsellä varustettuna.
Ei ihan ekan osan veroinen ja kohutut CGI-Paviaanit ja muut elukat pisti pahasti silmään, mutta muuta muuten hyvä leffa.
⭐️⭐️⭐️⭐️
Gladiator 2 on yllättävän hyvin onnistunut jatko-osa, vaikka alkupuolisko elokuvasta toistaakin ensimmäisen osan tarinaa vähän liiankin tarkasti. Näyttelijöistä Paul Mescal onnistuu ihan hyvin täyttämään Russel Crowen jättämät valtavat saappaat päähenkilönä ja hänen tarinansa noudattaa odotettua kaavaa. Denzel Washington ansaitsee myös maininnan juonittelevana Macrinuksena, joka hienosti kasvattaa valtaansa Roomassa hiljalleen käyttäen puhelahjojaan hyödyksi. Väkivalta on tässä jopa ensimmäistä osaa verisempää paikoiten ja siitä saa jopa paremmin selvääkin. Maininta vielä erikseen alun hienosta laivahyökkäyksestä, onnistuneesta irtopäästä ja norsutaistelusta areenalla. Eläinten osalta kuitenkin apinat ja hait olisi voinut jättää suosiolla pois kokonaan huonon CGI:n takia. Kokonaisuutena Ridley Scott on saanut vielä vanhoina päivinään hyvän ison budjetin elokuvan kasaan, joka kannattaa ehdottomasti käydä teatterissa asti katsomassa visuaalisen ilmeensä vuoksi.
Noniin, Ridley Scott sitten teki jatkoa omalle modernille miekka & sandaali -leffalleen. Pitkään tätä vissiin olikin hauduteltu ja lopputulos päästiin nyt näkemään. Voi pojat mikä sillisalaatti tää sitten olikaan. Gladiator II tuo pöytään kokolailla saman juonikuvion kuin ensimmäinenkin filmi reilun parinkymmenen vuoden takaa. Tosin turboahdettuna versiona. Jos leffaa miettii yhtään tarkemmin, se ihan tosissaan on suora toisinto ykkösestä mutta kaikessa on pistetty isommaksi. Nupit on käännetty tekijöiden toimesta siis niinsanotusti yhteentoista. Eikä siinä sinänsä mitään, viihdyttävä teoshan tämä oli. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että siinä missä ensimmäinen Gladiaattori on vakavasti otettava elokuva, tämä toinen osa on siitä ihan helvetin kaukana. Leffa ihan oikeesti lipsuu lähes kalkkunaviihteeksi paikoitellen. Etenkin kun se kokoajan muistuttelee katsojaa ensimmäisen osan tapahtumista lähes “fanservicemäiseen” tyyliin. Samalla joka ikisestä hetkestä elokuvassa yritetään vääntää sellaista mahtipontista spektaakkelia, joka väkisinkin muuttuu ihan uskomattoman juustoiseksi ja ylisentimentaaliseksi pakkopullaksi. Tämä yrittää olla vähintäänkin yhtä tunteikas ja jämäkkä tarinaltaan, mutta kaikki häviää juuri sen ylisentimentaalisuuden ja sellaisen överin action-vyörytyksen alle. Toimintakohtaukset on toki hienosti toteutettu, mutta ei vittu, kenen mielestä ne demonin näköiset cgi-paviaanit oli hyvä idea? Ne oli kuin revitty jostain toisesta elokuvasta tähän. Samaa voi sanoa siitä “meritaistelusta” Colosseumilla, jossa laivasta heitettyjä äijiä tulee kymmenen haikalaa popsimaan ihan kuin jossain Sharknado-leffassa. Siis mitä helvettiä? Itsehän nautin kyllä ton sorttisesta pölhöilystä suuresti ja meinasin revetä nauramaan ääneen tuossa kohtaa monesti. Mutta leffa edelleen yrittää vakuuttaa jatkuvasti katsojaa, että tämä pitäisi ottaa jotenkin vakavasti! Ihan oikeesti siitä loppukähystä siellä joessa olis vielä puuttunut vain se, että joku krokotiili tulee ja syö Washingtonin esittämän hahmon! Tai, että lopussa olis ollu takaa-ajo joka päättyy siihen, että vankkurit räjähtää! Siis niin helvetin typerää öhellystä tässä oli paikoitellen. Näyttelijät onneksi pääasiallisesti onnistuu rooleissaan ja erityisesti Denzel Washingtonin roolihahmo oli kaikkine käänteineen ihan mielenkiintoinen. Paul Mescalia vaivasi vähän tietynlainen karisman puute ja Pedro Pascal mun mielestä varasti shown kyllä aika totaalisesti Mescalilta. Ulkoiselta habitukseltaan Mescal toki sopi ihan hienosti Maximuksen pojaksi. Silti ei voi olla miettimättä, miten leffan ensimmäisessä osassa jokainen hahmo on ihan täysin samasta puusta veistetty, mutta huomattavasti paremmin. Tää jättääkin just sen saman kysymyksen elokuvasta kuin niin moni muukin hetki. Eli oliko tälle elokuvalle mitään tarvetta? Eipä oikeastaan. Silti jotenkin tämä on toisaalta niin viihdyttävä kaikessa typeryydessään ja juustoisuudessaan, ettei mua harmita lainkaan, että kävin elokuvan teatterissa katsomassa. Joku pieni kiero minäni nauttii tälläisen absoluuttisen sekasotkun katsomisesta!
————————————
Pisteytys olis varmaan jossain kahden ja puolen tähden tietämillä, ellei leffalla olis niin järisyttävä viihdearvo. Siitä puolikas lisää. Eihän tätä voi niin vakavasti ottaa.