Kaikki mustat komediat eivät välttämättä naurata katsojaa tärviölle. Sellainen on myös tämä leffa, jonka nimi on suomennettu kivasti… Suomen unioniin kuuluvan Brittein saarten erikoisella murteella. Elokuva alkaa muistelukuvilla 1980-luvun Saksasta. Muuri on yhä tukevasti sijoillaan ja pieni mutta iloinen anarkistiryhmä vastustaa lakia ja järjestystä keskellä Berliiniä. ”Siat” saavat kyytiä melkein yhtä paljon kuin anarkistit Tim (Schweiger), Hotte (Feifel), Terror (Matschke) & Co. Jea!
Aikansa kuluksi anarkistiryhmä värkkää aikapommin, vaikka kukaan poppoosta ei ole mikään alan mestari. Pommi viedään autiotaloon ja unohdetaan. Kunnes koittaa 2000-luku ja onneton sattuma aktivoi pommin. Poliisi on tietysti heti kärppänä paikalla ja jäljittämässä räjähteen rakentajia. Mutta missä ovat 1980-luvun anarkistit? Hajallaan, pääasiassa perustamiensa perheiden ja korkeiden asemiensa turvissa – ainakin siihen asti, kunnes poliisi saa näppeihinsä kovia todisteita. Silloin ns. tuli pääsee irti ja ryhmän on kokoonnuttava tekemään asialle jotain… anarkistista.
Was tun, wenn’s brennt on kaikin puolin sellainen elokuva, josta ei voi olla pitämättä. Jotkin siinä käytetyistä ratkaisuista ovat ehkä arvattavia ja toisinaan sen henkilöiden luonteenpiirteet ovat pahasti alleviivattuja. Mutta tällaisia virheitä ei ole kovin vaikea löytää edes monista klassikkoelokuvista (Casablanca, Laura…). Tässä mielessä olisikin mukavaa, jos tämä saksalaispätkä kasvaisi yhdeksi tämän vuosikymmenen klassikoista. Mikään siinä ei ole niin ärsyttävää, etteikö sitä tahtoisi katsoa uudelleen. Tekniset ratkaisut ja roolityöt on tehty vankalla ammattitaidolla. Elokuvan loppupään parista ylilyönnistä huolimatta se pitää muassaan niin tiukasti, ettei esim. Martin Feifeliä katso Martin Feifelinä vaan Hottena. Laadukas pätkä.
