Kerran Hollywoodissa Cecil B. DeMille lähti tekemään elokuvaa. Sen lähtökohta on myyttis-eeppinen, siihen kaadettiin eeppinen määrä resursseja ja se on pituudeltaan eeppinen. Se myös menestyi eeppisesti luoden standardin mihin kaikkia saman genren elokuvia mitataan. Kyseessä on [I]Kymmenen käskyä[/I] ja sen tapahtumat voi lukea Exoduksesta. Lyhyesti sanoen Mooses (Charlton Heston) kasvatetaan faarao Setin (Sir Cedric Hardwicke) hovissa prinssinä. Ramses (Yul Brynner) ei pidä nousukkaasta ja lisäksi Mooseksen sukutausta heprealaisena orjana paljastuu ja tämä liittyy orjuutetun kansansa joukkoon. Siellä hän johtaa heprealaisten vapautusta faaraoksi nousseen Ramseksen ikeestä ja elokuva päättyy vapautukseen ja siihen että he saavat em. [I]Kymmenen käskyä[/I] joiden mukaan heidän on elettävä.
Jopa valtavien elokuvien sarjassa [I]Kymmenen käskyä[/I] on ihan omaa luokkaansa, sillä kuvakerronnasta lähtien kaikki on kiillotettua, hiottua, idealisoitua ja taiteellista. Ikonisissa kuvasommitelmissa hikiset orjat kiskovat valtavia kiviä, faaraon hovin vaatteet ovat kullalla koristeltuja, Nefertiri (Anne Baxter) on kaunis kuin ruusu ja taivaan sini voittaa safiirin. Tämä valtavuus menee mauttoman rajoille ja sen hahmot eivät edes ole hahmoja vaan enemmänkin ideoita, aatteita ja symboleja. Upeasti esitettyjä, voimakkaita ja suuria symboleja, mutta vain symboleja. All Star-roolituksesta löytyy mieletön määrä komeita nimiä ja valtava joukko statisteja. Lavastus on yhtä valtava ja komeasti värjätty ja tehosteitakin löytyy useita.
Charlton Heston on elokuvan ikonimainen sankari. Tämä Mooses on vastuullinen, nöyrä ja vieraan maan prinssinäkin hän on viisas ja armollinen. Profeettana hän on vahva ja määrätietoinen. Yul Brynner ei kohoa viisauden ja jumalallisen voiman edustajaksi, sillä hänen tehtävänsä on olla jotain muuta. Hänen on oltava raamatullisen epokin antagonistina ja siinä tehtävässä karikatyyrimäinen konna ei riitä. Ramses on suuri hallitsija, voimakas faarao ja uskomattoman karismaattinen ja vahva. Siinä missä Heston kohoaa korkeaksi esimerkiksi niin Brynner levenee suureksi, kammottavaksi muistutukseksi inhimillisestä ylpeydestä ja ahneudesta. Anne Baxter on parodia pettyneestä rakkaudesta ja huokuu pirullista manipulaattoria jonka nimi on oikein. Kaikki muutkin näyttelijät ovat samanlaisia symboleja joita DeMille ohjaa suuren maestron valtavuudella. Tämä valtavuus on niin suurta ja hänen vakaumuksensa tämän elokuvan tarkoituksesta on niin suuri että hän itse esittelee teoksensa.
Cecil B. DeMillen viimeiseksi jäänyt elokuva ei ole eeppinen elokuva. Se menee eeppisen tuolle puolelle nerokkaan eeppiseen todellisuuteen missä profeetta on nöyryydessään viisas, kuningatar kaunis viekkaudessaan ja faarao suurenmoinen ylpeydessään. [I]Kymmenen käskyä[/I] on suurenmoinen elokuva jonka kertoma tarina on valtavan myyttinen ja elokuvana se on valtavan myyttinen. Se on jotain ainutlaatuista elokuvahistoriassa.
