Koska suosittuja ja hyviä tv-sarjoja tuupataan DVD:lle tämän tästä, on otaksuttavissa, että myös tämä tuikataan jossakin vaiheessa lätylle. Firman kohdalla se olisi ainakin enemmän kuin suotavaa, sillä kyseessä on melkein Studio Julmahuvin kaltainen huumorin sammio, jonka moniulotteisuus saa koko sarjan näyttämään suuremmalta kuin onkaan.
”Pystysitsä aatteleen, että filosofian kautta vois löytyy joku ihan uus ikkuna sun ikään kun elämän panoraamaan?” (Arttu)
Sarja kertoo niin sanotusti konsulttien kipeästä arjesta. Firma on kuoleman kielissä kärvistelevä Cogito Oy, jota Virossa mainetta haalinut Heikki (Virmavirta) passitetaan saneeraamaan. Syntymäharmaa ja tyhjän marsuhäkin kuivikkeitakin kuivempi Heikki joutuu sinänsä hankalaan tilanteeseen, sillä Cogito Oy:ssä kukaan ei tunnu tietävän, mitä palveluja kyseinen firma oikeastaan tuottaa. Cogiton toimitusjohtaja Arttu (hillitön Korpela) paukuttelee mieluummin rumpuja ja järjestää hurjia bakkanaaleja kuin neuvottelee mistään. Ja jos miehen sattuu neuvotteluun saamaankin, tämä hukuttaa vastapuolensa aina jännittävien filosofisten mietteidensä pohjattomaan suohon. Artun rinnalla Cogitossa työskentelee enää vain Aija (Ahlroth), alati paniikin kynnyksellä häilyvä hissukka, jolla ei pintapuolisesti katsottuna tunnu olevan järkeä enempää kuin keskivertoa tyhmemmällä linnulla. Eipä siis ihme, että Heikki näkee kohta punaista (”Mä vedän pian turpaan tota sekunda-Socratesta…”) ja alkaa uskoa kajonneensa todella tuhoon tuomittuun yritykseen. Kaiken huipuksi Tiina (Nurminen), Heikin vaimo, päättää panna pisteen kotiäitinä ololle ja siirtyä Cogiton palvelukseen.
Firman ehdottomasti parasta antia ovat eri henkilöiden väliset hersyvät keskustelut. Dialogi on hiottu niin huippuunsa, että se kuulostaa jopa jokseenkin irrationaalisen Artun kohdalla täydellisen uskottavalta. Sarjan paras huumori syntyy teeskentelemättömyyden illuusiosta, joka toteutuu parhaiten juuri Antti Virmavirran ja Niina Nurmisen esittämien hahmojen kohdalla. Vain Milka Ahlrothin esittämän Aijan voi katsoa olevan selkeä ylilyönti ja ainakin alussa hahmo tuntuu melko turhalta. Toisaalta Aijankin paikka hahmottuu paremmin sarjan edetessä.
Sarjassa on joukko kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista maininnan arvoisia ovat Taneli Mäkelän patruunamainen Olavi sekä suuri ulkomainen asiakas, Simon Balls, jona nähdään Nicholas Boulton (jonka kasvot moni tuntee ainakin eräästä automainoksesta, jossa isä kadehtii poikansa uutta kaaraa). Mäkelä tekee Olavina ehkä yhden uskottavimmista 2000-luvun tv-komediarooleistaan ja Balls – anteeksi – Boulton vie osaansa kuin gigolo naista. Kansainvälisille vesille Firmasta tuskin on, mutta ainakin Boulton, joka siis on britti, näyttää roolissaan tajuavan suomalaisen huumorin pääpiirteet.
11-osaisesta Firmasta on kiittäminen Rike ja Juha Jokelaa, jotka tunnetaan myös tv-sarja Pulkkisen takaa. Pulkkiseen verrattuna Firma on aivan jotakin muuta, jaksosta toiseen jatkuvan juonensa ja monipuolisempien henkilöhahmojensa vuoksi. Jokelat tiimeineen ovat tehneet laadukasta työtä, josta heidät pitäisi palkita vähintään Venla-pystillä. Kuten Arttu asian muotoilisi: ”Peace ja respect.”
