Jippii, taas Agatha Christie –faneja lellitään, sillä vallaton salapoliisimummeli Marple on päästetty kesälaitumille ja murhaajien perään!
Niin, ensimmäinen ajatus on riemuntäyteinen. Mutta siihenpä se sitten jää. Tästä kiittäminen on Kevin “2000-luvun dramatisointikurko” Elyotia, joka on loihtinut viimevuotisten buumien mukaisesti Christien sanansälästä naurettavan versionsa katsojien kauhisteltavaksi.
Marple aloittaa ihan hyvin, perusainekset ovat kohdillaan: nuoren kauniin tytön ruumis lojuu kirjastossa, viereisessä hotellissa vehkeillään perintösuunnitelmien parissa ja paikallinen boheemi naistenmies vonkaa naisia. Jack “Coupling” Davenportin läsnäolokin naurattaa sopivasti. Jepujee, mutta sitten pahenee, mitä lähemmäksi loppua päästään. Loppukohtaus on täydellistä komediaa ja irvikuvaa Marple-ilmiöstä. Se on kai nyt sitä Dramatisointia. Nykyaikaistamista.
Jotkut sanovat sitä raiskaamiseksikin.
Toki tässä vaiheessa voidaan kysyä, että kun Christie on kirjoittanut alkuperäisteoksen 1942 ja ensimmäinen ja ainoa toimiva filmiversio on tehty jo vuonna 1984, niin eikö uusi versio tarvitsekin “uutta verta”? Parin vuoden takainen Emmy-palkintoraati ainakin lienee ajatellut näin (masentavasti). Vaan vastalauseena voidaan yhtä reilusti kysyä, että miksi uusia versioita on edes väännettävä pakolla? Kaksikymmentä vuotta sitten maailmalla oli vielä Joan Hickson, paremmin Marpleksi soveltuva naikkonen, joten miksi nyt täytyy tehdä teennäistä suvaitsevaisuutta, omia juoniväkäsiä ja Geraldine McEwanin lattean Marpleilun sisältävää tv-roskaa?
Vaan tehtyä ei saa muutetuksi. Maailmassa on yksi kurja kirjasovitus enemmän. Eniten harmittaa se, että Christien viattoman tuntuinen, tavattoman konservatiivinen ja porvarillinen miljöö on työnnetty roskakoriin. Ja tilalle korista on kaivettu tämä roska.
Jep, taas Agatha Christie –fania kiukuttaa.
