2000-lukulaisen kauhuelokuvan kohdalla joutuu usein pettymään. Uskallus loistaa poissaolollaan ja elokuva pysyy suosiolla muotissa, jonka menneisyys, etenkin 70-luku, on määrittänyt. Remaket menestyvät ja harvat jonkinasteiset onnistujat imevät tuotantorahat jatko-osiinsa. Siksi on aina yhtä ihastuttavaa törmätä niihin tapauksiin, jotka tuntuvat aidoilta, omaperäisiltä, ehjiltä, oman jännitteensä rakentavilta kokonaisuuksilta – hiotuilta, muttei tuotannon raiskaamilta. Tässä kohtaa lie sanomattakin selvää, että Juan Antonio Bayonan laajalti ylistetty Orpokoti on yksi näistä kirkkaimmista valopilkuista uuden kauhuelokuvan synkässä yössä.
Periaatteessa Orpokotikaan ei ota rakennusaineikseen mitään varsinaisesti koskemattoman maaperän multaa, sillä uuden majapaikan kummitusefektit ovat suorastaan klassinen lähtökohta kauhurainalle. Silti uutuus ja toimivuus, muista edukseen erottuminen, tulee siitä, että Orpokoti kääntää osatekijöitä ylösalaisin ja rakentaa samalla koko kauhusetin uudelleen. Onnistuneesti. Ainakin tällä suunnalla piti leffan jälkeen yöllä vessaan hiipiessä katsella paria varjoa uudemman kerran…
Pääteemana elokuvassa toimii läheisen kadottamisen tuska, riipivä ja hulluutta kohti poukkoileva tunne, jonka perheenäiti (Rueda) joutuu kokemaan oman lapsen kadottua mystisissä olosuhteissa. Epäusko ja hyväksyminen käyvät painia, sumentavat kokonaiskuvaa. Tässä tapauksessa rakentavat puitteet hyytävälle tarinalle ja etsinnälle.
Orpokoti pisti oikeasti miettimään, sen kylmäävän jännityksen tunteen jälkeen, kuinka harvoin kauhuelokuva onkaan viime aikoina osunut keskelle kymppiä. Masentuneisuuden umpiruma kivunhuuto Antichrist (2009), tyylikäs The Others (2000), enemmän fantasiaan kallistuva ja taianomainen Pan’s Labyrinth (2006), sivuosumatoverinaan mm. kummallinen pikkuleffa Chasing Sleep (2000) ovat löytäneet Orpokodista uuden pienen leikkikaverin… tai kenties niitä leikkikavereita on enemmänkin…
