Vielä Life on Mars -sarjan ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa ollaan 2000-luvulla. Sam Tyler (Simm) on eettisiä arvoja kunnioittava rikospoliisi ja hyvässä parisuhteessa elävä miekkonen. Seuraavassa hetkessä eräs hänen tutkimansa juttu ryöstäytyy käsistä; Samin tyttöystävä joutuu vaaraan ja joku ajaa Samin ylitse. Miehen maatessa ajotiellä ja autoradion soittaessa David Bowien vanhaa hittiä, Life On Mars, Sam liukuu joko a) ajasta ikuisuuteen, b) ajassa taaksepäin tai c) koomaan. Oli miten oli, siitä hetkestä maailma Samin ympärillä alkaa elää 1970-lukua. Moni asia on siellä toisin, vain Sam ja hänen virkansa ovat ennallaan.
Life on Mars ei tuo täyttymystä pelkkää tieteis- tai rikossarjaa etsivälle. Se ei anna aihetta isoon iloon myöskään sellaiselle, joka kuvittelee kuulevansa liudan Bowie-hittejä joka episodissa. Sarjassa keskitytään rikosten tutkimiseen, onhan sen päähenkilö poliisi. Välillä päähenkilön olemassaolon häilyvyys tunkee kuitenkin tutkimusten keskelle kuin jonkin tieteispätkän monsteri; onko Sam oikeasti 1970-luvulla vai missä? Koti-ikävä kalvaa miestä ja hän tekeekin kaikkensa päästäkseen pois vanhanaikaisten asenteiden, epämiellyttävien käytäntöjen ja teknisesti vanhentuneiden välineiden viidakosta. Kahden eri vuosikymmenen välisistä eroista otetaan irti niin paljon kuin kerronnan ontumatta saadaan.
John Simm on sopivasti pehmeän oloinen jokapoika Sam Tyleriksi. Hänen kasvonsa eivät ole yhtä kuluneet kuin monen suuremman staran. Niinpä miehen entiset roolit eivät roiku tämän roolin yllä kuin pahainen saastepilvi. Simmin lisäksi Life on Marsin vakiokasvoja ovat rasvaisella ruokavaliolla, tupakalla ja liialla viinalla kyllästettyä komisario Gene Huntia esittävä Philip Glenister sekä empaattisena naispoliisi Anniena nähtävä Liz White. Näiden kolmen hahmoon on panostettu eniten, joten katsojakin luultavasti löytää suosikkinsa juuri heidän joukostaan.
BBC-tuotantona Life on Mars on tietysti laadukas kuin purkillinen Hercule Poirot’n viiksivahaa. Tiukoissa paikoissa meno on rouheaa kuin vanhassa Starsky & Hutch -sarjassa, mutta koko matkaa ei talla pohjassa kurvailla. Vaikka päähenkilö osaakin antaa turpiin, hän on ensisijaisesti ajattelija ja niillä ehdoilla myös sarja etenee. Hyvää, hötkyilemätöntä viihdettä.
