Autohärnäilyä, yhteiskunnan rataksia vastaan kapinointia, sosiaalisen hymyn rikkoutumista ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta purkautuvaa kostamisen halua: näistä aineksista koostuu argentiinalaisen ohjaajan Damián Szifronin mustakomedia Wild Tales.
Elokuva rakentuu kuuteen episodiin, episodien teemana on kosto. Siinä missä arkielämässä ihmiset nielevät kiukkunsa, koska se on “oikein” ja “niin pitää tehdä”, elokuvan henkilöt antavat alkukantaisille tunteilleen vallan. Silloin kun ärsyttää niin silloin ärsyttää. Ja kun ärsyttää niin voi hajottaa särkymättömänkin ikkunan, haistattaa pitkät yhteiskunnan kapitalismia ylläpitäville virkamiehille, itkeä meikit poskille – tai tappaa toisen ihmisen.
Voi vitsit kun näitä päättömiä koston ilmentymiä on hauska seurata. Elokuvan kutkuttavat käänteet ja absurdit hetket saavat tuijottamaan hahmojen mielenoikkuja kelloon katsomatta. Näyttelijäkaarti hyppää leikkiin mukaan taidolla. Eritoten Érica Rivas ja Diego Gentile häätanssin tahdissa hervottomassa hääepisodissa on vaikuttavaa katseltavaa. Ihmismielen aallot käydään todella läpi.
Wild Tales näyttää ihmisen sellaisena kuin se voisi olla. Itsekkäänä ja epäempaattisena petona, joka tekee mitä lystää, kun päässä naksuu. Se saa tuntemaan uhmaa ja anarkiaa yhteiskunnan lukemattomia säädöksiä ja toimintamalleja vastaan, joihin meidät kasvatetaan pikkulapsesta asti. Yhdessä elokuvan episodissa sanotaan, että vankilassa on vapaampaa kuin hanttihommissa siviilimaailmassa. Ihminen lykätään hoitamaan yhteiskunnan velvollisuuksia ja täyttämää odotuksia. Mitä jos ihminen haluaa jotain muuta, onko omien tunteiden kuunteleminen jollain tavoin epäyhteiskuntakelvollista? Mitä jos minä olisin tunteiteni kanssa rehellinen muille?
Toisaalta Wild Tales muistuttaa myös miten hyvä on välillä niellä omat tunteensa ja etsiä niille rakentavampia ulospääsyteitä kuin väkivalta ja toisten satuttaminen. Paha leviää kostamalla. Onneksi elokuvat pystyvät fiktion kautta käsittelemään ja näyttämään maailmaa rajattomasti ja varioiden ja voimme turvallisesti nauraa päättömälle väkivallallekin.
DVD-kotelon takakannessa Wild Talesia verrataan Quentin Tarantinoon ja Pedro Almódovariin. Kauaksi ei vertaukset menekään. Jälkimmäinen espanjalainen guruohjaaja on toiminut elokuvan yhtenä tuottajana ja varmasti Szifron on nähnyt Tarantinon tuotantoa. Wild Tales ei kuitenkaan ylety taitavuudestaan huolimatta totaalisesti penkiltä työntävään cooliuteen ja tarkkuuteen. Kuvakulmat ovat harkittuja, mutta ajattoman ikonisia kuvia ja kulttimaista replikointia elokuva ei tarjoa. Szifronin ohjaus pyrkii eteenpäin, pistää kierroksia lisää, mutta unohtuu pysähtyä kohtauksiin, jotka ovat vasta hioutumassa timantiksi. Elokuva huutaa myös tuekseen tiukempia musiikkiraitoja eikä westernhenkistä rämpyttelyä. Wild Tales ei tule olemaan klassikko.
Itse laitan tämän tuotoksen jälkeen Damián Szifronin nimen korvan taakse. Sen verran viihdyttäviä pläjäyksiä nämä villit tarinat ovat.
