Jerusalmenin kylä on kuoleva kylä. Lakkautetulla kansakoululla vietetään kylän viimeisiä häitä, maho morsian ja kylän postinkantaja menevät naimisiin. Lapsuuden trauman repimä kylähullu pyörittää isoa kiveä pitkin raittia, ukkolauma kiskoo keskiolutta kaupan edustalla ja kylän viimeinen poikamies vokottaa saaressa parturia pitävää iloista leskeä. Kaiken tämän keskelle saapuu Ruotsiin töiden perässä lähtenyt Pekka (Martti Suosalo) yhdessä komean kaupunkilaisvaimonsa (Henrika Andersson), pikku-tyttärensä (Tanja Kortelainen) ja kylästä kaupunkiin muuttaneen äitinsä (Rauha Valkonen) kanssa. On tiedossa häät, kesäyö, tunteita, tappelua, perkeleitä ja pullojen kilinää.
Enon suuri poika Markku Pölönen antoi Onnen maallaan suuria odotuksia, ja räjäytti potin Heikki Turusen romaaniin perustuvalla Kivenpyörittäjän kylällä. 1970-luvun Ihmiset suviyössä repii auki maaltapaon haavat, nostaa päällimmäiseksi pienen ihmisen ja heittää yleismaailmalliset hurmahenget helevettiin. Elokuva on suomalainen isolla ässällä, haluttiin sitä tai ei. Kehä III:n sisäpuolella asuville se voi olla matka omiin juuriin ja oman suvun menneisyyteen, täytyy vain olla tarkkaavainen ja avoin. Sisemmästä Suomesta kotoisin olevalle katsojalle se taas on enemmänkin reissu omaan itseen ja omaan sielunmaisemaan.
Yhteen päivään, yönseutuun ja aamun sijoittuva elokuva perustuu 1970-luvun loppuun. Häät ovat ilon juhla, mutta monet asiat viskaavat varjojaan juhlahumun päälle: sairaudet, lakkautettu koulu ja varsinkin Pekan kohdalla oman paikan löytäminen: Ruotsiin ei tekisi mieli palata. Siitä syntyy tietysti Meerin kanssa ristiriita.
Pölönen ja Turunen kuvaavat upeasti suomalaisen kyläyhteisön eri muotilla valettuja jäseniä. Suosalo on hyvä maallepakenija, mutta koko elokuvan varastaa kuitenkin veteraaninäyttelijä Matti Varjon Tiikkajan Eljas. Pitkään piilossa ollut Varjo teki upean come backin – tosin kadotakseen taas. Aivokasvaimen vaivaama, synkkää syntiä sielussaan ja dynamiittipötkyä työkalupakissaan kantava satusetä Eljas on mestarityö, kypsä ja tarkoin mitoitettu, elävä ihminen. Matti Varjo sai työstään Jussin ja aivan ansaitusti.
Esko Nikkari on sydänvikansa kanssa tappeleva Pesosen Jallu, ja Nikkarin taattua työtä säestää ärrävikaisena Hirvi-Ierikkana Esko Hukkanen. Rauha Valkonen Pekan Linnea-äitinä kaivaa kaupunkiin pakon varjolla muuttaneen maalaisnaisen roolin realistisesti ja kipeästi, ja kyynistä ja hankaan oloista Meeriä ei Henrika Andersonin hyvän työn ansiosta ala aivan vihata: loppua kohten Meeri kerää jopa myötätunnon pisteitä. Pertti Koivula lihotti itseään Pölösen Urkiksi yli kymmenen kiloa, ja aito rasvatukkainen aikamiespoikahan hahmosta tulikin. Esko Pesonen on kyläkauppiaana juuri sellainen kuin pitääkin, ja morsiuspari Tuula Väänänen ja Jari Pehkonen nostattavat vähän säälinhymyäkin. Kaiken kaikkiaan casting on eräs parhaita kotimaisen elokuvan historiassa.
Kari Sohlbergin kuvaus ottaa kesäyön valot ja varjot talteen kauniisti, ja Pölösen ohjausta ei voi muuta kuin ihailla. 90-luvun juppiaikakauteen sattunut elokuva antaa ihmiselle arvon takaisin, eikä suinkaan liituraitapuku ja NMT-ihmiselle, vaan paskaisissa saappaissa kulkevalle, kynnöspellolta kiviä lepikkoon viskelevälle kovakopraiselle miehelle ja naiselle.
nimimerkki: Enrich
