Palkintopöytiä tyhjentäneeksi klassikoksi Uhrilampaat (1991) on yllättävän tasainen leffa, niin yleisesti kuin itse genressään. Sadistista sarjamurhaajaa jahtaava nuori, kokematon agenttikokelas -asetelma ei ole lainkaan uutta, korkeintaan siltä osin, että kyseessä on nyt naispuolinen sankaritar (toisaalta juuri 80-luvun lopussa voimakkaat naissankarihahmot olivat muodissa). Eikä itse sarjamurhaajajahdissakaan ole sen nerokkaampaa koukkua. Tältä vaikuttaa nopsasti ja pinnallisin puolin tarkasteltuna.
Mutta ”Lampaiden hiljaisuudessa” piilee jotakin ei heti suoraan mieleen ponnahtavaa, hiljalleen korviin erottuvaa tarttuvuutta. Ensinnäkin on huomioitava leffan valtaisa vaikutus omaan genreensä. 90-lukuhan tulvi nimenomaan Uhrilampaiden ja parin muun kaltaisensa ansiosta synkkäotteista sarjamurhaajatrilleriä liikatarjontaan asti. Ja pitkälti liikatarjonnan takia pelinavaajana toiminut leffa voi saada synkeätäkin kritiikkiä turhaan niskaansa. Toisena, ja tärkeämpänä, seikkana on Hannibal Lecterin, paitsi klassikkoasema leffakulttuurissa, mutta myös Hopkinsin vähäeleinen tulkinta, joka tekee Hannibalista valkokankaan jopa rakastetuimman superpahiksen.
Hannibal sanoo siis ”maiskis” ja syö viattoman miehen lihaa, mutta toimiessaan hyvän avunantajana Buffalo Billin metsästyksessä ja moraalia täysin ymmärtävänä sanailijaälykkönä ylle leviää outo viattomuuden verkko – asia, jota on hankala sen kummemmin selittää. Vastaavasti elokuvan ylle kehittyy loppua kohden yllättävän tiheätunnelmainen huntu, olkoonkin että sarjamurhaajajahdin perusmeno ei sen enempää sielua kouri. Hannibalin tylyt sanaset ja Clarice Starlingin matka sitten sitäkin enemmän. Menoa katsoo siksi kuin penkkiin naulattuna.
Uhrilampaat on kummajainen monella tapaa, oudossa tasaisuudessaan ja vahvassa tulkinnassaan. Hopkins säväyttää, Foster myös. Suuri osa leffan kahmimista palkinnoista (mm. 2 BAFTA:a, 5 Oscaria) perustuu palkintoakatemioiden pakonomaiseen tarpeeseen nostaa tiettyinä aikoina tietyt ns. vähemmistögenret mukaan kisailuun. Uhrilampaat on se leffa, joka tarjoaa sateessa kylvetetylle tummalle trillerille oman palansa palkintogaalojen loisteesta. Ja Lecter hymyilee maiskutellessaan sitä palasta.
