Viides Die Hard on hemmetin vaikea tapaus arvosteltavaksi. Tällainen saagan fanboy, kun minä, haluaisi nauttia leffasta täysin rinnoin ja antaisin anteeksi paljon virheitä ja seikkoja, jotka Die Hardeihin ei mielestäni kuuluisi. A Good Day to Die Hardin suurin vika, on se, ettei se anna sarjan faneille tarpeeksi ja tuntuu enemmänkin valitsevan kohdeyleisökseen uudemman toimintaelokuvan ystävät. Silti se antaa paikoitellen siimaa tällaiselle hyvää toivovalle fanipojalle, etten pysty tapausta lyttyyn haukkumaankaan. Koska osa toiminnasta on todella tyylikästä. Realismia, joka on sarjassa osa osalta hävinnyt, ei leffassa ole juuri tippaakaan jäljellä. Ei sillä, että vuoden 1988 versiokaan mikään suora dokumenttikuvaus ollut, mutta silti.
Suurin ongelma on se, ettei John McClanen hahmoon juuri syvennytä kummemmin. Ykkös- ja kakkososassa hahmo oli hyvin pitkälle samanlainen, kolmosessa mies oli rappiolle päin kääntyvä kyttä ja neljäsosa tarjosi hahmon faneille elämää nähneen ja kovia kokeneen miehen, joka oli haluamattaan rikkonut perhesuhteensa. 2000-luvun John McClanessa on enää vähän sitä huulta heittävää underdogia ja tilalla on varhaisvanhuuttaan poteva kehäraakki, joka joutuu actionin keskelle yhä uudestaan ja uudestaan. Nelos- ja tämän vitososan erona on se, ettei Willis tunnu tässä osassa elävän hahmoaan täysin rinnoin. Tai jos elää, niin elokuva ei kerro millaiseksi hän on muuttunut. Se jää huonolla tapaa katsojan mietittäväksi, eikä elokuva syvenny siihen mitenkään. Willisin mahtavat one-linerit loistavat myös poissaolollaan.
Venäläisten poliittisten rikollisten toimet ja kuviot juonenkäänteineen ovat laiskasti toteutettuja, eivätkä herättäneet sen kummempaa mielenkiintoa tai ahaa-elämyksiä. Muutenkin meininki tuntuu jo liian suuren mittaluokan suhteilta Die Hard-elokuvaan. Varsinkin kun kyseessä on mantere, joka ei sarjaan ole koskaan millään tavalla liittynyt. Pienenä plussana kuitenkin mainittakoon alun mielenosoituskohtauksessa Moskovan kaduilla käsivarakameran hetkellinen käyttö toiminnan alkaessa tapahtua. Itänaapurin jatkuvat levottomuudet tietäen käsivarakamera tuo tilanteeseen uhkaavan, hyvin pienen realismin tunnun.
Leffan pääteemaksi nousee McClanen ja hänen poikansa rikkinäisen suhteen korjaaminen. Jai Courtney näyttelee Jack McClanea kohtuullisen hyvin, mutta en tykännyt siitä miten hahmon annettiin varastaa ruutuaikaa isältään. Asetelma on muuttunut aiemmista osista niin, että isä ja poika ovat kaksistaan leffan sankareita. Jos asetelmaksi kerran on valittu tämä, olisin toivonut enemmän tilanteita, jossa Willis olisi näyttänyt, että “don’t teach your daddy to fuck”! John McClane kun kuitenkin on Die Hardien “the one and only”-sankari.
Toimintakohtausten taso vaihtelee hyvin paljon. Ajoittain CGI-efektit pilaavat tunnelmaa, mutta pikkuhiljaa niihinkin turtuu ja fanina tavallaan annan ne jopa anteeksi. Leffalla on kuitenkin loppujen lopuksi annettavana ne muutamat lähes leuat loksauttavat toimintakohtaukset, jotka jättävät positiivisen mielikuvan. Näitä ovat ainakin isän ja pojan hyppy tuntemattomaan moskovalaisesta pilvenpiirtäjästä ja muutamat spoilaamattomat kohtaukset kliimaksiräiskinnästä Tsernobylissä.
Willis on sanonut haluavansa tehdä vielä sarjan päätöselokuvana toimivan kuudennen Die Hard-elokuvan. Osa minusta huutaa tämän puolesta, koska en halua tämän olevan päätösosa, mutta en halua tason tästä laskevankaan. A Good Day to Die Hard ylittää juuri ja juuri sen minimitason, minkä mahdollisesti kuusiosaisessa Die Hard-saagassa pitää olla ilman, että sarja menettää kasvojaan.
