Vuonna 1933, tasan 80 vuotta ennen tämän arvostelun kirjoittamista, sai ensi-iltansa Merian C. Cooperin ja Ernest B. Schoedsackin käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama King Kong. Filmi, joka myi joka ilta täyteen New Yorkin molemmat suuret elokuvateatterit, filmi jolle vielä samana vuonna valmistui ensimmäinen jatko-osa, filmi joka todella muutti elokuvamaailmaa. Kimpale todellista leffahistoriaa, pätkä joka on innoittanut varmaan jokaista tämän päivän suurista ohjaajanimistä.
Kaikki tuo on hienoa ja takaa leffalle ikuisen klassikkoaseman. Mikä on silti vielä hienompaa ja tärkeämpää elokuvan todellisen arvon kannalta on se, että yhä vieläkin, kokonaisen ihmisiän kuluttua filkan ensi-illasta, King Kong on päräyttävä tunteiden vuoristorata ja A-luokan kauhuseikkailu millä tahansa mittarilla. Elokuvasta huokuva tekemisen ilo tarttuu katsojaan heti ensi hetkistä alkaen ja kaikesta näkee, kuinka Cooper sekä Schoedsack ovat antaneet leffaan kaikkensa. 30-luvulla Hollywood eli kulta-aikaansa, ja King Kong on sen vaiheen ehdoton ykkösleffa, megabudjetilla tehty laatutuote, jonka huikeat erikoistehosteet saattavat toki näyttää hiukan koomisilta nykysilmällä, mutta jotka silti ehdottomasti skulaavat varsin vakuuttavasti ja pygimättä.
Vielä tuolloin Hollywoodissa osattiin tehdä ykköskaartin nimillä ison budjetin leffoja, joissa massayleisön vaatima popcorn-viihde sekä taiteellinen kunnianhimoisuus kohtasivat toisensa harmonisesti ja sulautuivat yhteen taikinaksi, josta klassikkoja leivotaan. King Kongkin on päällisin puolin ison rahan rymistelyelokuva jonka voisi ensi kädeltä tuomita nojanneen aikanaan ennennäkemättömiin erikoisefekteihinsä. Tarina alkaa mystisenä ja jännittävänä seikkailujuttuna ja kehittyy edetessään suoraviivaista terroria ja graafista hirviöväkivaltaa sekä rankkaa tuhoamista kursailematta esittäväksi kauhueepokseksi. Näin leffan ensimmäistä kertaa ala-asteikäisenä nappulana telkkarista, ja hämmennyin suunnattomasti (joskin positiivisesti) siitä, miten Kongia ei esitettykään hellänä ja väärinymmärrettynä otuksena jolla on kultainen sydän, vaan ilkeäluontoisena monsterina joka on viidakon vahvin ja tietää sen.
Tämä kappale sisältää juonipaljastuksia, joten jos joku vielä EI tiedä miten pätkä päättyy, skipatkaa seuraavaan paragraaffiin. Kun myöhemmällä iällä palasin elokuvan pariin, tulkitsin sen jo täysin eri tavalla. Kong ei vieläkään ole varsinaisen sympaattinen eläin, mutta filmin nerokkuus piileekin juuri siinä, että katsoja asettaa silti sympatiansa sen puolelle; kun hävittäjät lopussa pörräävät apinan ympärillä ja nakuttavat sen säälittä hengiltä konekivääreillään, on kohtaus oikeasti todella surullinen. Lapsena loppurepliikki ”It was beauty that killed the beast” jäi mieleen kummittelemaan muttei täysin auennut. Nyt elokuvahistoriaan jäänyt heitto tuntuu summaavan koko leffan. Kaunista, tyylikästä, mestarillista.
King Kong toimii siis hauskana, jännittävänä ja vauhdikkaana hirviöelokuvana, mutta se on myös yhä tänä päivänä haikea ja monitulkintainen mestariteos, jonka teemoille ja symboliikalle löytyy yhtä monta selitystä kuin katsojaakin. Suosittelen ehdottomasti kaikkia kokeilemaan, myös niitä, jotka eivät yleensä vanhoille filmeille lämpene. Ei tästä kai voi olla pitämättä?
