Verenhimoiset hait. Siinäpä vasta koluttu aihe elokuvalle. Ei ole siis ihme, että vuokraamon leffahyllyllä Open water –nimeä totteleva raina herättää epäilyksenpoikasia. Taasko ylinerokkaat hait ovat sankareiden kintereillä ja veri värjäytyy ketsupin eri sävyihin?
Minibudjetilla kuvattu Open water perustuu tositapahtumiin, mutta ainakin allekirjoittanutta jäi vaivaamaan, että kuinka höllästi tässä totuutta mukaillaan. Bisnesnainen Susan ja hänen aviomiehensä Daniel viettävät unelmalomaansa, eivätkä varmasti arvaa mitä kulman takana (tai siis merellä) odottaa. Matematiikan alkeet –tentistä ilmeisesti reputtanut heebo unohtaa sukellusreissulla kaksikon keskelle valtamerta, ja sitten sitä Open wateria on ympärillä ihan kylliksi.
Open Water on uskomattoman hidastempoinen leffa. Lopulta tapahtumiakin on erittäin vähän ja loppuratkaisusta jäi aavistuksen verran huono mieli. Jossakin määrin leffaa voisi kutsua merimaailmaan sijoitetuksi Blair Witch Projektiksi: dokumentaarinen tyyli on hidasta, mutta omalaatuista.
Loputtomantuntuisen aaltohelvetin pinnassa liikkuva kamera pelastaa leffan hukkumiselta, ja meren vaarat ovat pinnassa jatkuvasti. Pääkaksikkomme kohtalosta ei parane paljastaa mitään, mutta kuten sanottua, leffan loppumaku oli karvas. Daniel Travis ei suorituksestaan ansaitse kehuja, eikä muutenkaan näyttelijäjoukko ole se osa-alue, johon on investoitu. Homma perustuu avomeren suuruuden ja ihmisen pienuuden väliseen viiltävään yhteentörmäykseen.
Ei siis viikonloppuleffasuosituksia, mutta kertaalleen hyisiä aaltoja ja teräviä hainhampaita voi jälleen katsoa. Ei siinä aika täysin hukkaan kulu.
