Aloitetaanpa vaikka siitä, että Joen Danten elokuvat ovat kaikista hömppäelokuvista omia suosikkejani. Kukapa ei voisi olla pitämättä Gremlinsien söpöstä pikku Gizmosta ja ko. elokuvien ratkiriemukkaasta asenteesta. Pienet soturit on Danten 1990-luvun versio vastaavasta höykytyksestä. Tällä kertaa riiviöt on korvattu käsistäkaranneilla leikkikaluilla, ja meno on metkaa.
Kohdeyleisön määritteleminen Pienet soturit-leffalle on hankalaa. Luulisi, että lelubisneksestä kuivaa huumoria vääntävä seikkailu olisi suunnattu lapsille, mutta K-12-leima kertoo jotain muuta. Toisaalta, itse tällaisena reilut parikytvuotiaana äijänä tykästyin tähän aivonarikkaseikkailuun aivan täysillä, joten kohdeyleisön määrittely ei ehkä ole keskeisintä.
Tarina ei siis ole kummoinen: turhan hienoilla prosessoreilla varustetut lelut karkaavat hallinnasta. Tietysti kliseisesti osa leluista on mukavaa rauhaa rakastavaa kansaa (Gorgonit), ja osa julmia sotilaita, jotka kylvävät tuhoa ympärillensä. Tarkemmin ottaen he eivät ole leluja, vaan Action-figuureita (sanoo Chip Hazard). Alan Abernathy (Gregory Smith) joutuu mukaan lelujen sotaan, ja mikä olisikaan oivempi paikka yrittää iskeä naapurin kaunista tyttöä Christy Fimpleä (Kirsten Dunst). Lelujen laajamittaisessa sotaoperaatiossa lelujohtaja majuri Chip Hazardin joukot mm. valtaavat Fimblejen talon ja sieppaavat Christy-paran panttivangikseen. Christyn pelastusoperaatio on hauskaa katseltavaa, ja koko ajan olen havaitsevani pientä mukavaa pilkettä silmäkulmassa, sekä ironiaa kliseiden käytössä ja hurjassa sotaleikittelyssä.
Mukaan lelujen ääniksi on saatu iso joukko julkkiksia: Tommy Lee Jones hoitaa Hazardin puheosuudet, Sarah Michelle Gellar ja Christina Ricci väkivaltaisten barbien pölötykset ja Christopher Guestkin sovittelee ääntään leluille. Taistojen lomassa ilmoille heitellään ”kauniita” aatteita tai siis muistettavia quoteja, vai mitä mieltä olette näistä?
”Just because you can’t see something doesn’t mean it’s not there.”
“His battery has run out but his memory will keep going, and going, and going.”
Tämä raina on helppo tuomita, sillä aivoja leffassa ei juuri tarvi käyttää, mitä nyt muutaman Danten pikku piikittelyn ja itseironian tajuamiseksi. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että leffa oli äärettömän mukavaa ajanvietettä. Superhömpän kuningas Dante ansaitsee kumarruksen tästä työstään. Hän on tehnyt pienestä isoa, ja humpuukista viihdettä.
