johon kelpaisin jäseneksi.”
Harvemmin vastaan tulee niin ristiriitaisia tunteita aiheuttavaa (mutta palkitsevaa!) leffaa kuin mitä Woody Allenin loistokas Annie Hall on. Käytännössä koko paketti ruotii vain ja ainoastaan kahden ihmisen välistä suhdetta, eikä päästä ruutuun muita kuin ohjaaja/käsikirjoittaja/näyttelijä Allenin ja naispääosassa säteilevän Diane Keatonin (ristiriitaisuutta korostavana huomautuksena mainittakoon, että muutamat lyhyet sivuroolitempaukset ovat mitä mainioimpia). Simppelistä asetelmasta huolimatta tulos on sanakikkailun syövereissä taiteilevaa ja äärettömän neuroottista, kipeänhauskaa pohdiskelua.
Annie Hallista on helppo sanoa, että se on tekijänsä näköinen kummajainen, omaelämänkerrallisista elementeistä alkaen. Woody huitoo ja huitoo, ja lopputekstien kohdalla esillä on jo maisema, ei ehkä selvä, mutta maisema kuitenkin. Ja siellä maisemassa juutalaismies Alvy & neiti Annie (Diane Keaton, jonka oikea nimi siis on Diane ”Annie” Hall) matkaavat omaa matkaansa.
Annie Hall perustuu pitkälti puheen voimaan ja sanojen ihmeellisiin kiemuroihin. Sanoissa piilee huumoria, niissä piilee kipua ja niissä piilee rakkauttakin. Harvemmin ruudulla on nähty yhtä romanttista hetkeä kuin se, kun Alvy toteaa Annielle, että rakkaus on liian heikko sana kuvaamaan hänen tunteitaan Annieta kohtaan. Ja silti… silti tarina on kaikkea muuta kuin siirapissa uiskentelua: pikemminkin kyynisenhauskan ihmisen pään sisällä oleskelua.
Woodyn tuotosten ongelma on monesti se, että ne sotkeentuvat hetkeksi omiin kiemuroihinsa ja kaatuvat maahan koristen hermostuneina ja loppuun potkittuina. Ei siis ole ihme, jos moni eksyy kuvioista ulos ennen puoltaväliä, mutta toisaalta tarina kasvaa kasvamistaan ja leffaan täysillä tykästyneiden joukko lie paljon, paljon suurempi.
Annie Hall –leffa siis lässyttää hermostuneen miehen suulla pitkään ja paljon, kietoutuu jonkin sortin neljänkybän kriisiin, hyppää sitten hauskoihin sekä traumaattisiin flashbackeihin, päätyen lopulta rakkauden vuoristoradalla määrittelemättömään kohtaan. Upeita ja fiksuja quootteja suorastaan tulvii henkilöiden suista ja niissä onkin koko leffateollisuutta aikoinaan omalla tavallaan uudistaneen leffan suurin voima. Vaikka puolenvälin tienoilla epätietoisuus on hetken voitolla, niin lopussa ollaan pisteessä, jossa juuri nähdyn tahtoo nähdä heti uudelleen. Se on hienon leffan merkki.
