Tässä Veikko aaltosen rikosdraamassa ei periaatteessa ole mitään ilmeisen “ihmeellistä”; ei näppärää dialogia, ei huimia juonenkäänteitä, ei maalauksellisia maisemia, ei erikoista kameran käyttöä eikä muutenkaan taiteellista näyttävyyttä tai kikkailua, ei piinaavaa jännitystä, ei räjähtävää toimintaa. Mutta mitäpä niistä, ilmankin pärjätään. Mikä tärkeintä, filmi ei ole keskinkertainen kuten niin moni niistä päällekäyvän viihteellisistä ja yleisöä kosiskelevista leffoista, jotka suorastaan pursuavat näitä em. ihmeellisyyksiä.
Elokuva on hyvin pelkistetty ja täyspitkäksi elokuvaksi erittäin lyhyt. Tilinteon niukkuuden estetiikassa on suorastaan jotain Bressonmaista. Filmin karuus ja vähäeleisyys jotenkin jättää tilaa havaita, ajatella, kokea, hengittää elokuvaa sisäänsä…sen ansiosta elokuva menee tusinafilmia paremmin ihon alle ja sen tunnelma voi jäädä päälle ja se voi herättää jopa ajatuksia ja inspiraatiota. Se on jo aika paljon enemmän kuin keskimääräinen suomalainen (tai muunkaan maalainen, ei sen puoleen) elokuva pystyy saavuttamaan.
Osansa elokuvan toimivuudessa on tietenkin hyvillä näyttelijöillä, musiikilla ja miljöillä, niin, ja nostalgialla. Olen elokuvan nähnyt ehkä 3-4 kertaa, ja joka kerran pitänyt siitä enemmän. Johtuneeko siitä, että 80-luku, tuo korni vuosikymmen, on koko ajan pitemmällä takanapäin? Oli miten oli, kun näin Tilinteon ensi kerran joskus 90-luvun alussa, en pitänyt sitä millään muotoa ihmeellisenä, oikeastaan se oli ihan “sikatylsä”. Olinhan lapsi. Enemmän mäiskettä ja toimintaa ja juonenkäänteitä ja väkivaltaa tarjosi niin moni elokuva, tämä oli varsin ankea tapaus. Muistan että jäin oikein miettimään että mikä tässä nyt oli pointtina, ero oli niin hämmentävän jyrkkä niihin “oikeisiin” elokuviin, sellaisiin rymistelyihin. Silloin en vielä hiffannut, että oli hyvän elokuvan merkki, että se pani minut ihmettelemään ja miettimään kyseisen elokuvan tarkoitusta. Mikä se sellainen rikosjuttu on missä ei ole pitkiä tulitaisteluita, eikä edes takaa-ajoja? Kuitenkin jo silloin ensimäisellä kerralla pidin jostain vaikeasti määriteltävissä olevasta, tunnelmasta, eetoksesta. Jo silloin koin elokuvan sympaattisena, tylsyydestään huolimatta. Sympaattinen se on mielestäni edelleen, mutta tylsänä en sitä missään nimessä pidä. Eihän Tilinteko toki edelleenkään ole mikään tajunnan räjäyttäjä, mutta se on elokuva josta tulee hyvä fiilis, josta oikeastaan haluaa pitää enemmän kuin se äkkiseltään ajateltuna ansaitsisi. Tilinteko on oivallinen tapa viettää n. tunti. Ainakaan itselläni ei tullut lainkaan aika pitkäksi, mutta en ihmettele jos monella tulee. Ei tämä mikään viihdepläjäys ole.
