Tarjolla olisi romanttinen 1960-luvulle sijoittuva musiikkidraama. Niin, ja se on vielä kliseinen sellainen. Varmasti kiinnostuit… Näistä heikoista lähtökohdisti ponnisti vuonna 1987 ilmestynyt, ja välittömästi hittileffaksi ponkaissut Dirty Dancing. Kyseinen elokuva sisältää oikeastaan kaiken sen, mitä ennalta-arvattaviin romanttisiin komedioihin turhautunut henkilö – kuten allekirjoittanut – on oppinut vihaamaan. Juonihan on suorastaan naurettava, lapsellinen ja romanttiudessaan ylimalkaisen epärealistinen ja joulukonvehtejakin sokerisempi tuotos. Silti omaksi yllätykseksenikin pidin elokuvasta ihan hemmetin paljon! Se on äärimmäisen raikas ja viihteellinen kokonaisuus upeita tanssikoreografeja ja loistavaa musiikkia, söpöllä laavstoorilla kuorrutettuna.
Varakkaat perheet kokoontuvat kesäisin Catskill Mountain -nimisessä rentoutumispaikassa, jossa tanssimisella on suuri osansa. Vierailijat pääsevät verestämään pyörähtelymuistojaan ammattilaisten käsiin. Näin tekee myös Housemanin perhe, jonka 17-vuotiaan tyttären, Babyn, ympärille leffan juoni alkaa rakentumaan. Baby (Grey) on todellinen isin pikkukulta, jolta ei odottaisi mitään ruodusta poikkeavaa käyttäytymistä, mutta toisin vain käy kun neito iskee silmänsä salskeaan tanssinopettaja Johnnyyn (Swayze). Isukki kuitenkin toivoisi tyttärensä kiinnostuvan mieluummin kunnollisesta ja koulunsa käyneestä, sanotaanpa vaikka lakimiehestä tai lääkäristä, ennemmin kuin lantionkeinuttelijasta. Siinä sitä sitten onkin antia kolmen viikon kesälomareissulle.
Dirty Dancing kuuluu siihen kategoriaan, joka yksinkertaisesti vain iskee – ja kovaa. Kliseisestä tarinasta huolimatta elokuvassa on todella aidon rempseä tunnelma, ja ainakin minut se viritti hyvälle tuulelle. Puolitoistatuntinen päivästä lentää tätä seuratessa kuin siivillä ja ehkä ensimmäistä kertaa leffan loputtua tuli olo: nytkö se jo loppui? Kauemmankin aikaa olisin voinut leffaa katsoa, mutta ehkäpä se on parhaimmillaan tällaisenaan – tiiviinä piristepommina. Itselleni tuli lisäksi kauniista kesämaisemista ja rentouttavasta musiikista hyvin nostalginen fiilis, vaikka koskaan en ole 80-lukua, saati sitten 60-lukua nähnytkään. Ulkoasultaan leffa muistuttaa enemmän kasarityyliä.
Musiikki on tanssin ohella erittäin tärkeä osa tätä teosta, ja kyllähän soundtrack on täyttä terästä. Hienoja ja tunnelmaan sopivia biisejä, joista yksi ylitse muiden on tietenkin Oscar-pystin parhaasta kappaleesta saanut Frank Previten luoma Time of my Life, joka lienee niitä kasaripopituksen tunnetuimpia sävellyksiä. Allekirjoittanutta ei tanssimaan saa kirveelläkään, mutta tämän tekeleen musiikkivalinnat saivat lähes pakonomaisesti hakkaamaan rytmiä jalalla, ja sehän on jo paljon.
Päänäyttelijöinä nähdään tästä leffasta kuuluisuuteen ponkaisseet Patrick Swayze ja Jennifer Grey. Swayze näyttelee itsevarmaa, lujatahtoista ja suojelevaa tanssinopettajaa, jonka huominen lepää lähes täysin rikkaiden naisasiakkaiden tippien varassa. Suurta näyttelyroolia mies ei tässä tee, mutta tanssia hän todella osaa, eikä esiintymisessä muutenkaan mitään valitettavaa ole – päinvastoin, oikein luonnollinen suoritus. Grey teki myös vaikutuksen (eikä vähiten sen vuoksi, että hän näyttää melkein yhtä söpöltä kuin kuukauden vanha labradorinnoutajan pentu) onnistuen niin tanssiosuuksissa kuin kiltin naapurintytön esittämisessä. Parin kemiat kohtasivat upeasti, eikä kukaan voi väittää, etteikö kyseessä olisi lähes täydellinen parivaljakko joka suhteessa.
Epäkohtien lista on pitkä kuin Pikku-Kallen synnintunnustus, mutta periaatteessa en halua näin antoisan katsomiskokemuksen jälkeen valittaa mistään. Tanssi- ja musiikkielokuvien ystäville Dirty Dancing on must see ja uskon sen antavan kaikille jotain, kun vain muistaa jättää ennakkoluulot naulakkoon ja antaa elokuvan viedä mennessään. En voi sanoa kokeneeni elämäni parasta aikaa tämän teoksen kohdalla, mutta ehdottomasti se ansaitsee kiitettävän arvosanan ja uskon tällä olevan myös uudelleenkatsomisen arvo ja odotan sen vain parantuvan katsomiskertojen lukumäärän myötä.
