Verraton Afrikka, monen hiekanmurusen maa. Suuri on sen taivas ja armoton sen aurinko. WHO:lle työskentelevä tri Eva Rojas (Cruz) ei pahemmin ehdi hellettä huhkia, sillä hän on mystisen viruksen jäljillä. Ei ole helppo selvittää, mikä kaataa paikallisväestöä kuin sirkkaparvi viljelijän elantoa. Rojas nimittäin uhkaa tulla tapetuksi heti missionsa alkumetreillä. Onnekkaasti seikkailijasukeltaja Dirk Pitt (McConaughey) sattuu paikalle kesken hädän. Meren aarteita metsästävään porukkaan kuuluva Dirk törmää Evaan tottakai uudelleenkin, eikä tietenkään ilman syytä. Dirk ja hänen sidekickinsä Al (Zahn) & Rudi (R. Wilson) jäljittävät legendaarista panssarilaivaa – keskellä autiomaata. Ja kuten Hollywood-elokuvissa yleensä, asioilla on jokin yhteys toisiinsa.
Vaikka Sahara alkaa groovylla musiikilla ja hiekkaa pöllyttäen, seuraa heti tämän jälkeen puolisen tuntia kestävä suvantovaihe. Kieltämättä on kiva, että hahmojen taustoja valotetaan hyvin tai mieskolmikko Dirk, Al ja Rudi sekä heidän pomonsa (Macy kuivakkaan huvittavana) esitellään yleisölle letkeää buddy-huumoria suoltavana poppoona. Elokuvan loppupuoliskolla on kuitenkin niin paljon reippaampaa meininkiä, että kokonaisuuden tasapaino tästä horjahtelee. Realistisuudesta elokuvaa tuskin voi moittia, sillä seikkailuleffojen genreenhän kuuluu, että toimintaa on ja näyttävästi. Hommat hoidetaan huumorilla ja kaikki hahmojen tarvitsema apu on aina tiukan paikan tullen miltei käden ulottuvilla. Pikkuvikoja voi tällaisten tuotosten kässäreistä etsiä huvikseen vaikka suurennuslasilla, mutta toisaalta viatkin ovat yksi kiinteä osa tämän sortin viihdepläjäyksiä.
Myös elokuvan tuottajiin lukeutuva Matthew McConaughey tekee pääosassa hyvää ainakin naispuolisen katsojan silmille. Heebossa on pilkahdus modernimpaa Indiana Jonesia ja jonkin verran alkuaikojen James Bondia. Hänen kavereinaan huseeraavat Steve Zahn ja Rainn Wilson hoitavat elokuvan huumoripuolen miltei kahdestaan. Wilsonia enemmän kuvissa näkyvä Zahn on kuin paraskin Tonto, joka herättää riemua jo pelkällä ulkonäöllään. Mitään erikoisen uudistuksellista hahmoissa ei ole, vaan samantyyppisiä jäpiköitä voi helposti löytää muistakin lajityypin leffoista. Filkan sankaritar on hänkin varsin perinteinen neito, joka ei juuri puutu toimintaan, ellei ole pakko. Penélope Cruz hoitaa silti hänkin hommansa kotiin, joten ainakaan ei voi sanoa, että kukaan leffan tähdistä jättäisi pahaa makua suuhun.
Saharan suurin ongelma tuntuu olevan sankarien vastapuolen ilkityö. Vaikka tarinan pohjalla on tärkeä ja hieno asia, eivät Hollywood-leffojen tekijät ole onnistuneet dramatisoimaan sitä kovin usein tarpeeksi vakuuttavasti. Esimerkiksi tällä kertaa katsojaa yritetään säväyttää – ylläripylläri – dramaattisella musiikilla ja ympäristörikoskuvituksella. Tämä on ikävä kyllä yhtä “hurja” kokemus kuin kuva Hannu Karpon karvalakista Darth Vaderin teeman soidessa taustalla. Jos kuitenkin pidät Penélope Cruzista tai tunnet vetoa rentoa läppää heittäviin toiminnan miehiin, tämä leffa kannattaa katsastaa vaikkapa ihan vain heidän vuokseen.
