Kuten hyvin tiedetään, menestyneimmät elokuvat eivät ole taide-elokuvia. Ne eivät myöskään ole syvällisiä eikä niissä ole teemoja. Eivätkä ne varsinkaan ole älyllisesti kiehtovia. Tämän kaikkien tietämän totuuden osoittaa jälleen kerran todeksi Mamma Mia! joka on kevyesti yksi vuosituhannen (tähän mennessä) huonoimmista elokuvista. ”Teos” (vältän käyttämästä sanaa elokuva samassa lauseessa tämän tekeleen kanssa) on tehty täysin ABBAn musiikin ehdoilla: jopa juoni on väännetty siihen muotoon että ABBAn tunnetuimmat kappaleet voivat kuljettaa tarinaa eteenpäin jotenkuten järjellisesti.
Tämä juoni onkin sitten suoraviivaisuudessaan ja yllätyksettömyydessään jotain niin kauheaa, ettei vastaavaa ole kovin usein nähty. Nuori Sofie (Seyfried) valmistautuu häihinsä Sky-nimisen salskean uroksen (Cooper) kanssa, ja päättää äitinsä (Streep) ja tämän rasittavien ystävien (Walters & Baranski) tietämättä kutsua kolme äitinsä vanhaa poikaystävää paikalla. Joku näistä veikkosista nimittäin on hänen isänsä, mutta pähkäiltäväksi jää onko se ”reteä” Sam (Brosnan), hissukka mutta spontaani Harry (Firth) vai ruotsalainen maailmankiertäjä Bill (Skarsgård). ”Teoksen” loppua en viitsi paljastaa, mutta uskallan väittää että keskivertokatsojakin (minähän en sellainen ole!) arvaa lopputuloksen
Päähenkilöitä on siis aivan liikaa, ja ohjaaja Phyllida Lloydilla tuntuu olevan ongelmia keskittyä olennaiseen. Jokainen päähenkilö saa siis ruudulla suunnilleen saman verran aikaa, joten tunnin ja kolmen vartin kestoisen ”teoksen” aikana on täysin mahdotonta syventää henkilöhahmoja lainkaan. Niinpä jokaiselle on annettu tasan yksi (1) luonteenpiirre – tosin Lloyd ei ole katsonut tarpeelliseksi luoda Sophien äidille ja tämän ystäville erilaisia persoonia, vaan jokainen on samanlainen teinimäinen, rasittavasti räkättävä ja täysin järjenvastaisesti ympäriinsä säntäilevä keski-ikäinen kiusankappale. Lopussa myös paljastuu että eräiden päähenkilöiden välillä olikin tunteita ja tuoksuja – tähän ei kuitenkaan ”teoksen” aikana vihjata juuri mitenkään, vaan katsojan olisi pitänyt arvata se ilmeettömien näyttelijöiden väsähtäneistä kasvonilmeistä henkilöiden kohdatessa parin minuutin ajan ”teoksen” alkupuolella.
Ohjaaja Lloydin Mamma Miaa edeltävät ansiot ovat lähinnä teatterin minkä huomaa myös lopputuloksesta. ”Teos” nyt muutenkin perustuu teatterimusikaaliin, missä muodossa tämä onkin varmasti toiminut paremmin kuin ”elokuvana”: ratkiriemukkaaksi tarkoitettu säntäily, törmäily, tanssahtelu ja ylinäyttely kun puree paremmin elävien ihmisten esittämä livenä. Elokuvassa – tai edes ”elokuvassa”, kuten Mamma Mia – se on lähinnä vaivaannuttavaa ja nolostuttavaa, varsinkaan kun ”teoksella” ei ole tarjota juuri minkäänlaista juonta seurattavaksi. ”Teoksessa” olisi potentiaalia vanhemmuuden perimmäisen olemuksen tarkasteluun, mutta teemojensa syvälliseen – tai ylipäätään minkäänlaiseen – käsittelyyn Mamma Miasta ei ole.
Mamma Miassa on mukana hämmentävän nimekkäitä näyttelijöitä. Pierce ”James Bond” Brosnan ja Colin ”Mr. Darcy” Firth ovat minulle tutuimmat ja tekevät kyllä hämmästyttävän jäyhät roolisuoritukset klassisiin elokuviinsa verrattuna. Heput ovat aina kameran edessä vaivaantuneen oloisia (elokuvan tason perusteella ei tosin ihmekään) ja näyttelevät kuin sirkusapinat. Stellan Skarsgård suoriutuu astetta paremmin mutta jää silti etäiseksi. Miesnäyttelijöiden jäykistelylle vastapainoksi naisnäyttelijät ylinäyttelevät aivan hirvittävästi. Tähän syyllistyvät varsinkin jo äsken mainitsemani Sophien äidin ja tämän ystävien näyttelijät, joiden suoritus koostuu pääosin vaivaannuttavasta tekonaurusta ja ympäriinsä kirmailusta.
Kokonaisuutena ”teos” tuo mieleen huomattavan paljon Bollywood-elokuvat (intialaiset ränttätänttämusikaalit): juonta ei juuri ole ja mukaan lätkäistyt musiikkiosuudet ovat kokonaisuuden kannalta irrallisia. On hyviä musikaaleja, joissa musiikki kulkee hyvin sopusoinnussa itse elokuvan kanssa (esim. ”Cabaret”), mutta nämä musikaalit ovat elokuvia, joissa musiikki on yksi kerronnan keinoista. Mamma Mia sen sijaan on ylipitkä musiikkivideopotpuri, jossa musiikki on itseisarvo ja elokuva keino saada lisää rahaa tekijöidensä kukkaroon. Tokihan ABBAn musiikki on ihan kiva juttu, mutta elokuvallisesti Mamma Mia! on silkkaa jätettä.
