Maailmassa on täydellisiä elokuvia. Moni on sitä mieltä, ettei täydellistä elokuvaa olisi olemassakaan, mutta minä en allekirjoita sitä. On tietenkin katsojasta kiinni, pitääkö hän jotain elokuvaa täydellisenä, vai vaan poikkeuksellisen hyvänä, mutta minä kuulun niihin, joiden mielestä elokuvakin voi olla täydellinen. Miettikää nyt tekin hieman, jotka tätä arvostelua luette: miten luokittelisit muuten aivan virheettömän asian, joka miellyttää sinua erittäin suuresti? Eikö se silloin ala olla jo täydellinen?
Mutta nyt moni ihmettelee, mitä minä oikein hörisen? Eikös tämän arvostelun pidä kertoa itse elokuvasta? No, älkää huoliko palaan siihen aivan kohta, mutta haluan nyt ennenkaikkea tehdä kaikille selväksi, että mistä tässä hommassa oikein on kyse. Haluan määrittää sen sanan, mitä todennäköisesti tulen viljelemään kohdassa jos toisessakin tämän arvostelun aikana. Olen meinaan juuri kirjoittamassa arvostelua sen verran kunnianhimoisesta elokuvasta, että tavallinen arvosteluasteikko ei tahdo riittää sen osa-alueita ja kokonaisuutta kritisoitaessa. Nyt ollaan tekemisissä jonkun aivan muun kanssa. Nyt ollaan tekemisissä itse täydellisyyden kanssa.
Hyvät, pahat ja rumat valmistui vuonna 1966 ja oli täten viimeinen, mutta juoneltaan erillinen osa maestro Sergio Leonen ikimuistettavaan ja erittäin kunnianhimoiseen trilogiaan, Dollari-trilogiaan. Eikä superlatiiveilta kertakaikkiaan voinut välttyä. Ei sen enempää Leone, Eastwood, eikä kukaan muukaan. Kaikille varmaan oli selvää, että nyt oli luotu jotain aivan uskomatonta. Hyvät, pahat ja rumat tulisi ennen pitkää nousemaan kuolemattomaksi klassikoksi, eikä kukaan varmaan uskonutkaan mitään muuta.
Menossa on yhdysvaltojen sisällissota (1860-65), ja elokuvassa eletään sen lopunaikoja. Blondie (Clint Eastwood) on salaperäinen ratsastaja ja hän saa kiinni etsintäkuulutetun Tucon (Eli Wallach) ja jättää hänet hirtettäväksi. Samalla Blondie saa tietenkin löytöpalkkion. Mutta asia ei olekaan ihan niin kuin muille annetaan ymmärtää. Blondie nimittäin on maisemissa ja käyttää hyväkseen epäinhimillisen tarkkaa ampumatarkkuuttaan ja ampuu Tucon hirttoköyden katki juuri kriittisellä hetkellä. Näin Blondie ja Tuco pääsevät pakenemaan paikalta ja jakavat Blondielle alunperin tarkoitetun löytöpalkkion kahteen pekkaan. Omituisten sattumusten, petosten ja melkein kuolemaan hylkäämisien jälkeen parivaljakko päätyy taas yhteen ja lähtevät etsimään aarretta, joka on haudattu eräälle hautausmaalle. Ongelma vaan on siinä, että Tuco tietää missä hautausmaa on, mutta Blondie taas tietää, missä haudassa kyseinen aarre on. Heidän on siis pakko tehdä keskenään yhteistyötä päästäkseen molemmat osingoille aarteesta. Lopulta vielä paha Enkelinsilmä (Lee Van Cleef) asettaa oman lusikkansa maukkaaseen soppaan ja uskomaton lännenseikkailu on valmiina alkamaan toden teolla.
Tarkastelipa asiaa miltä kantilta tahansa, ei voi muuta kuin haukkoa hengitystään ja olla huolissaan omasta terveydestään. Sydän ei meinaa välttämättä kestää, meinaa melkein pysähtyä. Eikä sekään ole mikään ihme. Sen verran täydellisestä länneneepoksesta on kyse puhuttaessa Hyvistä, pahoista ja rumista. Eikä kyseessä olekaan mikä tahansa länneneepos. Kyseessä on ylivoimaisesti maailman paras lännenelokuva, mutta ennen kaikkea se on absoluuttisen täydellinen ja sanoinkuvaamaton taideteos. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Eikä ohitse. Ei mihinkään. Ei edes pakoon. Elokuva sulkee sinut omaan täydellisyyteensä, eikä tahdo päästää irti, vaikka lähtisit kauas siitä pahvikotelosta, jossa levyt sijaitsevat. Sen vaikutus tuntuu sydämessäsi, vaikka olisit satojen kilometrien päässä.
Onko yhtä sanoinkuvaamatonta täydellisyyttä edes olemassa? Ei. Ei voi olla. Kaikki osa-alueet ovat niin täydellisiä kuin voit koskaan edes kuvitella. Clint Eastwood on epäilemättä maailman paras näyttelijä ja mikäpä sen sopivampaa, kuin se, että hän tekee tässä elokuvassa parhaan roolisuorituksensa. Vaikka niitäkin on niin monia, niin monia, niin jonkun on aina pakko olla ylitse muiden. Ja Sergio Leone on yksi maailman parhaista ohjaajista. Täytyy nyt myöntää, että en ehkä pidä häntä ykkösenä, mutta Top-5 listalle ei tee todellakaan vaikeuksia yltää. Ja myös Sergiolle tämä elokuva on hänen uransa huippukohta. Ehdottomasti. Ja kenen muun vielä… Aivan! Ennio Morriconen, tämän maailman kaikkeuden parhaan elokuvasäveltäjän. Tämä elokuva on myös hänen kaikkien aikojen paras suorituksensa. Ai että, se tunnusmusiikki on niin mahtavan täydellinen. Voisin väittää pistäen jopa HPR-julkaisuni pantiksi, että jokainen on joskus kuullut sen musiikin. Ehdottomasti paras elokuvatunnari koskaan.
Ja mitä vielä on sanomatta? Sehän on tietenkin päivän selvää, että tämän pituisia arvosteluja en tule todennäköisesti kovin montaa enää kirjoittamaan, mutta on tämä leffa kyllä ansainnut kaiken sen saaman ylistyksen. Täydellisiä elokuvia on maailmassa muutamia, mutta niiden keskellä kaikkein korkeimmalle pallille kohoaa Hyvät, pahat ja rumat. Tuo täydellisen elokuvan konkreettinen ilmestymä, jonka loisto ei tule todennäköisesti himmenemään vuosien saatossa yhtään. Se on kuolematon taideteos, joka annetaan tuleville sukupolville ja yhä eteenpäin. Vaikka Sergio Leonesta on jo aika jättänyt ja Eastwoodkin lähentelee jo kahdenksaakymmentä, ei elokuvan loisto ole himmentynyt yhtään. Eli miksi siis näin tulisi käymään tulevaisuudessakaan?
Hyvät ihmiset, koen nyt että olen sanonut jo sanottavani. Kaikki on siis nyt sinun käsissäsi. Eli jos et ole vielä nähnyt tätä taideteosta, paikkaa puutteesi mahdollisimman nopeasti ja katso se. Ei. Siis piti sanomani, että KOE se. Tätä elokuvaa suosittelen aivan kaikille. Piditpä länkkäreistä tai et, piditpä elokuvista tai et. Silti: KOE tämä täydellisyys omin silmin. Muuten et voi levätä rauhassa. Aamen.
nimimerkki: Tolppanen
