Achilles, Agamemnon ja Paris käyvät sotaa itsekkäistä syistä, kun taas Hector, Priamos ja Odysseus sotivat enemminkin muiden puolesta.

Gladiatorin jälkeen historialliset eepokset olivat palanneet monen vuoden tauon jälkeen CGI – efektien ja ohjaajan intohimon avulla. Sormusten Herra – trilogia oli myös rohkaissut Hollywoodia yrittämään lisää jotain Arabian Lawrencen tasoista epookkia. Yksi suosituimmista spektaakkeleista tällä aikakaudella oli Wolfgang Petersenin Troija. Sukellusvene U-96:n ja Tulilinjalla ohjaaja on tehnyt elokuvia vaihtelevaan tahtiin. Osa niistä jää mieleen hienona viihteenä ja osa ei-niin-hienona. Troija on puolestaan äärimmäisen hienoa viihdettä, mutta se on myös syvällisempi kuin mitä ihmiset antavat ymmärtää. Elokuva sukeltaa henkilöhahmojen monimutkaiseen elämään kaiken sen taistelun temmellyksessä, jolloin sitä ei voi määritellä ”pelkäksi popcorn-viihteeksi”. Se ilmestyi kesän kynnyksellä ja sitä mentiin katsomaan isojen, näyttävien taistelujen vuoksi, mutta Petersen ei unohda elokuviensa inhimillisempiä puolia ja tajuaa tarjota yleisölle muutakin kuin pelkkää silmäkarkkia.

Homeroksen runoelma Iliad kertoi Troijan sodasta, johon sisältyi kaikkea. Se motivoi Petersenia tekemään elokuvan, koska tarina kiehtoi häntä jo koulupojasta. Siinä oli elämää suurempia sankareita, pelkureita ja vihollisia. Kaikki jäivät jotenkin mieleen, sillä sankarissa oli vihollisen piirteitä ja vihollisessa sankarin piirteitä. Tarinassa oli Troijan prinssi Paris (Orlando Bloom), joka ryösti Spartan kuningattaren Helenan (Diane Kruger) mukaansa. Helenan aviomies, Spartan kuningas Menelaus (Brendan Gleeson) lähti veljensä, Kreikan kuninkaan Agamemnonin (Brian Cox) puheille ja suunnittelivat yhdessä aloittavansa sodan Troijaa vastaan. Tuhat laivaa lähetettiin… Suuri soturi Achilles (Brad Pitt) oli myös Kreikan armeijan rivistössä ja hänen halveksuntansa Agamemnonia kohtaan johti armeijan sisäiseen jännitteeseen. Troijan rivistöä johti Parisin isoveli, jalomielinen Hector (Eric Bana), joka taisteli maansa ja rakkaidensa puolesta. Sota päättyi Ithacan kuninkaan Odysseuksen (Sean Bean) viekkaaseen suunnitelmaan. Oli Troijan sota todellista tai ei, se muistetaan sellaisista elementeistä, kuten ”hänen kauneutensa lähetti tuhat laivaa”, Akilleen kantapää, Troijan puuhevonen, sankarit ja pelkurit ja ”tämä sota ei unohdu koskaan”.

Käsikirjoittaja David Benioff kirjoitti tarinan suunnilleen niin, että kun Achilleksen ja Hectorin eeppinen kaksintaistelu koittaa, kukaan ei hurraisi yleisön joukossa, kun toinen kaatuu. Tai, kun sota loppuu, kenenkään ei toivoisi kuolevan. Siksi Troija jäi todella hyvin mieleen: Epookki, missä ei ole vihollisia ja sotaa tarkastellaan rikkaasti monimutkaisten henkilöiden näkökulmasta. Achilles ja Hector ovat tässä versiossa päähenkilöitä, koska Gladiatorin aikakaudella alkuperäisen tarinan vahvat sivustakatsojat ovat mieluiten elokuvan sankareita. Elokuva on kahden erilaisen, mutta yhtä lailla traagisen soturin tarina. Kun lopullinen kohtaaminen tulee, se sinetöi heidän kummankin kehityskaarensa. Näitä pieniä vastakkainasetteluja näkyy kaikkialla koko leffan aikana tiettyjen henkilöjen välillä ja se lisää ulottuvuuksia sodankäynnin ja ihmisyyden teeman puolesta.

Petersenin versiosta näkyy ratkaisuja, mitä elokuvan puolesta tehtiin, jotta ne olisivat paremmin lähestyttävissä nyky-yleisön kanssa. Elokuvassa sota ei kestä 10 vuotta, joitain hahmoja on eliminoitu pois tai yhdistetty yhdeksi henkilöksi ja sodasta näytetään vain tärkeimmät tapahtumat. Kaikkein suurin päätös oli eliminoida kreikkalaisen mytologian jumalat pois tarinasta. Nyt elettiin Gladiatorin aikakautta ja pitäydyttiin jossain maanläheisessä sotatantereessa, missä jumalat ovat yhä läsnä, mutta ei fyysisinä ihmisinä, jotka naureskelevat pilvenreunalla ja puuttuvat tapahtumiin. Tämä olisi vienyt elokuvan lähemmäs Jason and the Argonautsin kaltaista fantasiaelokuvaa, mutta tämä on historiallinen spektaakkeli ja monet lajityypin elokuvista pitäytyvät näissä ns. agnostisissa näkemyksissä. Troija onnistuu silti pitämään henkilöhahmot liki uskollisina lähdemateriaalille ja pitämään uskonnon mukana yhtenä tarinan parhaimpina teemoina. Achilles ja Hector esitetään ikään kuin agnostisina miehinä, jotka ajattelevat sotastrategian ilman jumalia, mutta hekin ovat välillä väärässä. Hänen isänsä kuningas Priamos (Peter O´Toole) on sympaattinen ja harras uskovainen, mutta jumalat saattavat silti pettää hänet. Elokuva pitää asenteensa jotenkin agnostisena, mutta silti se pysyy hyvin uskonnollisena maailmana ja siinä on paljon kohtauksia, mitkä pistävät ikään kuin ajattelemaan, onko jumalilla näppinsä pelissä tässä kohdassa. Esim. sitä puolta ei ole hylätty, että Achilleksen äiti on todennäköisesti jumalatar, joka on kastanut hänet Styx – järvellä kantapäitä lukuun ottamatta.

Iliadissa huomio kiinnittyi kokonaan Parisin ja Helenan rakkaustarinaan eikä sankareiden vastakkainasetteluun. Kun katsoin muita adaptaatioita Troijan sodasta, ainakin niissä mitä näin, oli aina se virhe, että Parisin ja Helenan epätoivoista rakkautta puolustetaan sillä, että Paris on muunneltu typeräksi sankarityypiksi ja heidän rakkautensa on täysin oikein. Se oli melkein kuin kuolleen hevosen ruoskimista. Vaikken itse kannustanut romanssia alusta saakka, niin miten sitä voi kannustaa? Paris on naiivi pelkuri, joka ajattelee teini-ikäisen logiikalla, joka tekee oikein ryöstäessään naisen mukaansa onnettomasta avioliitosta, mutta toisaalta hän tekee todella typerästi aloittaessaan sodan ja siksi se on rohkea siirto, että rakkaustarinaan suhtautuu ristiriitaisesti.

Mitä tarina olisi ilman näyttelijöitä, jotka tuovat lisää tunnearvoa sisältöön? Niistä mainitakseni Brad Pitt hallitsee elokuvaa Achilleksen roolissa. Kuka muukaan olisi ollut parempi esittämään egoistista soturia kuin Hollywoodin ammattitähti, joka on ennenkin hallinnut itsepäisten auktoriteettien roolit. Kun vuosia on kulunut ja uusia suorituksia on tullut lisää, tämä ei ole välttämättä Brad Pittin paras suoritus, mutta se on silti kärkijoukossa. Aloin nähdä hänet tätä myöten vakavammassa valossa ja odotin sitä myötä, mitä hän tekee seuraavaksi. Achilles on alkuperäistarinassa vähemmän samaistuttavissa ja enemmän sivussa, mutta elokuva pysyy silti uskollisena tutuille elementeille. Elokuvassa hän kehittyy itsepäisestä ja kunnianhimoisesta ”ultimate badassista” mieheksi, joka voi pelastaa itsensä. Hänen kehityskaarensa punainen lanka tulee silloin esiin, kun hän rakastuu vangittuun orjatyttöön Briseisiin (Rose Byrne). Kaikista näkemistäni epookkiromansseista, tämä on suosikkini ja elokuvan samaistuttavin romanssi, kun kyse on kahden vastapuolen välisistä kemioista. Achilles on elokuvan kiehtovin ja monimutkaisin henkilö, jota Brad Pitt esittää mainiosti eikä vähemmän samaistuttavan henkilön näytteleminen ole helppoa. Pitt saa monia kohtauksia näytellä mielensisäisiä konflikteja, jolloin hänestä voi ajatella mitä vaan.

Eric Banan esittämä Hector herättää myös katsojan huomion. Bana on näyttänyt kykynsä tätäkin ennen Chopperissa ja muissa vakavissa sankarirooleissa, mutta tämä on hänen parhaimpia suorituksiaan. Hector jättää vaikutelman samalla tavalla kuin Russell Crowen Maximus, joka ei halua kuulua tähän tilanteeseen, mutta se on siedettävä epäitsekkäistä syistä. Hän on järkevä ja sympaattinen isoveli, joka on myös suuri soturi. Hän on elokuvan järjen ääni ja sydän, joka on suurimmaksi osaksi oikeassa ja Bana esittää näitä tunteita todella hyvin. Kun hän on ruudulla, hänen vahva karismansa välittyy katsojaan. Vastaavassa tapauksessa, jossa toinen päähenkilöistä on puhdas pulmunen, joka ei koskaan tee väärin, ei yleensä toimi. Tällaisissa tapauksissa sankari olisi melko tylsä sivuroolien täyttäessä kaiken muun, mutta Bana välittää kuinka suuri taakka Hectorilla on ja sitä ei voi olla ihailematta, jolloin sankarista tulee heti seurattava.

Petersen kokosi hienon näyttelijäkaartin, joista suurin osa onnistuu loistamaan. Peter O´Toole, Sean Bean ja Brian Cox ovat kaikki vakuuttavia ja jäävät mieleen useiden kohtauksien voimin vaikka esitettävää olisi vähemmän. Vaikein pala on kuitenkin joukon ristiriitaisin näyttelijä Orlando Bloom, jolla on kaksi tapaa näytellä: olla herkkä ja jäykkä. Joskus se joko toimii tai ei. Tässä tapauksessa hän tekee itselleen perusvarmaa työtä, vaikka suoritus ei ole mikään muistettava. Hänen etunsa on kuitenkin vaikuttaa luonnolliselta ja hän näyttää ymmärtävän, että hahmo on lapsellinen romantikko, joka ajattelee sydämellään eikä järjellään. Paris kasvaa elokuvan aikana hitusen ja se on ihan ok. Sodanaloittajaa ei voi sympatisoida tässä tarinassa liikaa. Pitää itse päättää, mitä hänestä ajattelee ja Orlando on tehnyt rohkeasti poiketessaan imagostaan.

Wolfgang Petersen työsti kolme vuotta myöhemmin Ohjaajan version, mikä lisäsi 30 minuuttia lisämateriaalia muutenkin jo hienoon elokuvaan. Hän poisti jälkituotannossa työstetyt soundtrackit, joihin hän ei ollut täysin tyytyväinen, joten jotkin pätkät, joista pidin valtavasti, ei kuulu tässä versiossa. Nyt kohtauksien pätkiä on järjestetty uusiksi ja kierrätetty muiden elokuvien soundtrackeja. Se on siinä mielessä harmi, mutta ei silti huono asia. Vaikka teatteriversiossa soundtrack on järjestetty paremmin ja se oli eeppisen mahtipontista, ohjaajan versio vähentää kuitenkin musiikin mahtipontisuutta ja antaa useimmissa kohtauksissa inhimillisemmän kuvan. Inhimillisyys korostuu ohjaajan versiossa enemmän. Uusia kohtauksia ei ole paljoa eikä se mullista juonta, mutta lisäminuutit antavat hahmoille aavistuksen verran tai jopa enemmän lihaa luiden päälle ja jotkut asiat käyvät vielä enemmän järkeen tai saavat lisää tunnetta aikaan. Petersenin versio on siis parempi ja seisoo jaloillaan niin hyvin, että teatteriversiota ei ajattele jatkossa paljoa. Lopputulos on täten lähempänä tavoitetta eli kreikkalaista tragediaa.

Troija on aliarvostettu elokuva, mikä on otettu välillä turhan kehnosti vastaan. Siinä on paljon enemmän käsitystä ja tunnetta Troijan sodasta verrattuna muihin adaptaatioihin. Siinä on joitain parhaimpia näkemiäni taistelukohtauksia. Monet kohtaukset lyövät tajuntaan ja odotin, mitä seuraavaksi tulee. Siinä on paljon koskettavia hetkiä, loistavia suorituksia ja tarinassa on paljon painolastia henkilöhahmojen osalta. Se on pohjimmiltaan elokuva, mikä ei kerro meille siitä, mitä kreikkalaiset tekevät Troijalla, kun se on vallattu. Se kertoo meille siitä, miten nämä henkilöt suhtautuvat tähän sotaan ja niin siitä tulee ihmisyyttä lähestyvä epookki. Monia hienoja hetkiä tulee toisensa jälkeen ja se on tehnyt oikein vetääkseen suoremman viivan tarinan kannalta kadottamatta syvällisyyttä. Vaikka elokuva on suuren mittakaavan silmäruokaa, siinä on aistittavissa sodanvastaista kritiikkiä. Kun sota lähestyy loppua, se tuo tunteen, mikä maailmassa on vikana. Achilles, Agamemnon ja Paris käyvät sotaa itsekkäistä syistä, kun taas Hector, Priamos ja Odysseus sotivat enemminkin muiden puolesta. Se on kreikkalaista tragediaa, jossa sotaa käydään kaikista ihmisen huonoista puolista.