Menestysleffojen, etenkin komedioiden, jatko-osat ovat monesti kauheaa katsottavaa. Tuottajat tietävät, että laadukkaan debyytin nimellä on helppo täyttää leffateatterit. Niinpä ei juuri haittaa, vaikka yleisö poistuisikin salista apeana – rahathan on jo maksettu! Addams Family II tekee miellyttävän poikkeuksen tähän floppijatkisten sarjaan ja on jopa edeltäjäänsä särmemmässä kunnossa. Addamsin perheen paluussa on voimaa!
Paul Ruddickin käsikirjoitus jatko-osaan valmistui jo hyvissä ajoin ennen Perhe Addamsin ensi-iltaa. Niinpä Barry Sonnenfeldin oli helppo käydä työhönsä tutun menestysryhmän ja tuottajien rahapinon kanssa. Alle kaksi vuotta edeltäjänsä jälkeen elokuva oli valmis, ja vaikka tarina osaltaan käy läpi samoja kikkoja kuin edeltäjänsä, se sisältää näppäriä ratkaisuja, jotka naurattavat vielä tänäkin päivänä.
Yleissävy on asiaankuuluvan tummaa, ja meno sen verran hurjempaa, että alhaista ikärajaa korotettiin muutamissa maissa. Näyttelijätyö ei ole heikentynyt parissa vuodessa lainkaan.. Päinvastoin, aliarvostetun Peter McNicolin (joo joo, juuri se Allyn kummallinen John Cage) ja Joan Cusackin mukaantulo lisää vauhtia entisestään. Christina Ricci on etenkin partioleiriosiossa huikaisevassa vedossa. Pikkurooleista voi löytää vaikkapa itse ohjaaja Sonnenfeldin ja Frasierin David Hyde Piercen.
Tällä kertaa ongelmia Addamsin perheelle aiheuttaa lastenhoitaja Debbie (Cusack), joka on palkattu hoitamaan perheen vastasyntynyttä jäsentä. Sen sijaan, että Debbie keskittyisi lastenhoitoon, hän kietoo Fester-sedän sormensa ympärille ja sehän ei hyvää tiedä. Ainakaan jos Debbiellä on pahat mielessä.
Leffan parasta antia on Addamsien pelko kuopus Pubertin kohtalosta: Debbien käytös on tehdä synkästä poikalapsesta normaalin ja suloisen lapsen. Ja sehän olisi pyhäinhäväistys! Lähes yhtä huvittavaa on perheen kahden muun lapsen eli Wednesdayn (Ricci) ja Pugsleyn (Workman) kateellisuus veljeä kohtaan. Siinä on hieman tosielämää mukana… tai sitten ei:
– “Children, do you think that we love the baby more than we love you?“– “Yes.”
– “Do you think that when there’s a new baby in the house, one of the other children has to die?”
– “Yes.”
– “Well that’s just not true – not anymore.”
Kova paikka lapsille on myös kesäleirille joutuminen. Eihän kukaan toisista lapsista taida edes pukeutua mustaan tai puhua elämän synkästä puolesta. Siis jo toinen pyhäinhäväistys murtuvalle Addamsin suvulle.
Juuri leiristä revitään suurin ilo: kukapa odottaisi kiitospäivän näytelmän sisältävän tolppaan sidotun partiolaistytön sekä iloisesti liekehtivän lavan. Taitaa perinteisen tarinan lopputuloskin olla käänteinen. No, ainakin Addamseille moinen sekoilu on jokapäiväistä. Peter McNicol ja Christine Baranski ottavat leirinjohtajan roolinsa oikealla asenteella ja Addamsin lasten sekä yli-imelien leirilässyttäjien kohtaaminen on hauskaa katseltavaa.
Addams Family II pistää lähes joka osa-alueella edeltäjäänsä hieman paremmaksi. Friikkejä hahmoja on enemmän: varsinkin Se-serkku on hassu ilmestys. Kyseessä on selvästi Addams –leffasarjan paras osa, järkyttävän karmeaa kolmososa Addams Family Reunionia ei saisi edes mainita tämän kanssa samassa virkkeessä. Paitsi että tein juuri niin. Damn.
