Tasaisin väliajoin kuolleelta vaikuttava Mission Impossible -leffasarja paljastaa itsestään yllättäviä elonmerkkejä. Neljänteen elokuvaan saapuessa ei voi olla huomaamatta, kuinka kauas on tultu Brian de Palman trilleriviritelmästä vuodelta 1998, alkuperäisestä tv-sarjasta puhumattakaan. Näyttävästä toiminnasta ei nimittäin ole pulaa, kun agentti Ethan Huntiin (Tom Cruise) saa liikettä Kremlissä tapahtuva terrorityö, johon Huntin johtama tiimi (Paula Patton ja Simon Pegg) lavastetaan syylliseksi. Tulokas Brandtin (Jeremy Renner) kanssa poppoo lähtee karkumatkalle aikeenaan todistaa syyttömyytensä. Huikentelevien juonielementtien karsiminen saattaisi auttaa luomaan leffasarjaan persoonallista hahmokeskeisyyttä, joka hyvällä tuurilla auttaisi nostamaan sarjan keskivertoa agenttipauketta korkeampiin sfääreihin. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Maineenmustauksen takana on huippunerokas sekopää, joka tähtää globaalin ydinsodan aloittamiseen. Konna on siis mitä perinteisimmän Bond-pahiksen muunnelma.
Trilogian verran valkokangasseikkailua kerryttänyt Ethan Hunt aloitti 1990-luvun lopulla kuuluisan isoveljensä James Bondin kilpailijana, mutta neljännessä osassaan elokuva tekee selväksi, että se haluaa nousta Bondiksi Bondin paikalle. Rennolla ja nopealla temmolla eksoottisia lokaatioita kiertävän agenttiviihteen valtaistuinta tavoitellaan samalla, kun Casino Royale ja Quantum of Solace esittelivät uuden, yrmymmän ja ”realistisemman” Bondin, joka ei mielikuvituksellisten apuvälineiden perään haikaillut. Sen sijaan MI4:ssä teknistä härveliä piisaa. Vaan voi sentään: elokuvan kyvyttömyys hyödyntää kyseisiä laitteita mielekkäällä tavalla aiheuttaa avainsyyn sille, miksi koko leffa ei toimi kunnolla.
Toimintakohtausten rakenne toistaa itseään kyllästymiseen asti. Jok’ikisessä vauhtijaksossa tuntuu olevan jippona se, että käytössä olevat huipputason laitteet lakkaavat toimimasta kriittisellä hetkellä, tai ne aiheuttavat tehotiimille muuta päänvaivaa. Tilalle astuu joka kerta pettämätön inspiraatio, jonka turvin loihditaan kasaan korvaava yli-inhimillinen suoritus. Yhden tai ehkä kaksi kertaa käytettynä tämä keino olisi voinut tuoda esille hahmojen nokkeluuden ja peräksi antamattomuuden, ja jopa lisätä yllätyksellisyydellään panoksia kohtaukseen, mutta läpi elokuvan toistuvana jippona se vain luo leffaan turhaa ylipituutta. Samalla vaarasta tulee kaavamaista. Siihen turtuu, ja jännite katoaa. Jäljelle jää nippu teknisesti moitteettomia toimintakohtauksia, jotka eivät pysty säväyttämään. Lisäksi tuntuu siltä, ettei elokuva aivan täysin hallitse Bond-vempeleiden vetovoimaa: elokuvan alussa Kremliin murtaudutaan iPadin avulla, mikä saa homman tuntumaan lähinnä kornilta ja mielikuvituksettomalta mainokselta eikä kiehtovalta agenttitehtävältä.
Erityisen ironiselta tämä tuntuu siksi, että vajaa vuosi Mission Impossible 4:n jälkeen ilmestynyt uusi Bond-raina Skyfall onnistui keksimään Bond-mytologian uudelleen käsittelemällä hahmojensa ja koko sarjansa olemassaolon mielekkyyttä samalla, kun vei sarjan perusasetelmia takaisinpäin kohti sen kultaisia vuosia. Ghost Protocol sen sijaan juoksee sen, minkä kintuistaan pääsee, kohti geneerisen toiminta-blockbusterin kaavaa hukaten kaiken oman persoonallisuuden.
Onneksi toimintajaksot ovat kuitenkin toteutukseltaan ensiluokkaisia – leffamarkkinoilla pyörii siis paljon huonompiakin vaihtoehtoja perjantai-illan piristeeksi. Tappelujen ja juoksentelujen keskiössä Cruise ei kenties ole elokuvamaailman monipuolisin tai lahjakkain näyttelijä, muttei häntä huonoksikaan voi sanoa. Toimintaelokuvissaan unelmavävyimagonsa timantinkirkkaaksi hionut Cruise on ihan viihdyttävää seurattavaa alati coolina, itsevarmana ja virheettömänä playboyna, vaikka hän tarvitseekin oman pituutensa voittamiseen elokuvan taikaa eli nokkelaa kuvausta ja kuvan ulkopuolelle jääviä banaanilaatikoita. Mies ei tosin anna mittansa häiritä, vaan paiskaa itseensä Ethan Huntin kaltaisiin rooleihin sataprosenttisella antaumuksella. Lisäksi Simon Peggin tarjoamat huumorilisät toimivat tässä paremmin kuin kolmosleffassa, ja urallaan nousukiitoa elävä Jeremy Renner on mukava vastakappale Cruiselle. Siinä kohtaa elokuva tosin tekee virheen, kun se uskoo näiden hahmojen taustatarinoiden olevan kiinnostavia. Esimerkiksi tyhjästä repäisty ja olemattoman ohut sivujuoni Huntin kuolleesta vaimosta on puuduttavaa seurattavaa.
Mission Impossible 4 on kaikin puolin unohdettava: tylsä, tasapaksu ja itseään toistava. Animaatiolegenda Brad Bird loikkaa Pixarin kulisseista live actionin pariin sulavasti ja täynnä kunnianhimoa, eikä elokuvan epäonnistumisen syy ei löydy hänestä vaan innottomasta käsikirjoituksesta. Lopputulos on täynnä hienoa pintakiiltoa ja energiaa juoksennella pisin Burj Khalifan ulkoseinää, mutta omaa luonnetta se ei katsojalle tarjoa. Leffan menestys oli kuitenkin huomattava, joten viidennen elokuvan ilmestyminen leffateattereihin on vain ajan kysymys – toivottavasti siihen mennessä sillä on tarjota muutakin kuin vaijeritaiteilua ja kuminaamioita.
