Soderberghiin Haywire on vauhdikas ja ohjaajansa näköinen agenttiraina. Niin hyvässä kuin pahassakin. Trafficista aikoinaan Oscar-patsaan itselleen napannut ohjaaja on tiettävästi vääntänyt omalaatuista jälkeä jo lähes kolme vuosikymmentä ihmisuhdekoukeroista (Seksiä, valheita ja videonauhaa) aina näppärien rikostarinoiden (Mieletön juttu – Out of Sight, Limey – kostaja Lontoosta, Ocean’s Eleven) kautta mitä omaperäisemmällä otteella. Tämä siis tarkoittaa lineaarisen aikakerronnan rikkomista takaumilla ja takaumien takaumilla. Tämä ei aina ole tarinan kannalta se paras ratkaisu varsinkin kun välillä rymistellään ja väännetään vihollisen kanssa sormikoukkua tuntuu kuin katsoja kaipaisi moiselle touhulle hieman perustellumpaa motiivipohjaa.
Haywire on puhdasverinen agenttielokuva, jossa Mallory Kane on Yhdysvaltojen hallitukselle kaikkoja puskeva, yksityissektorilla hääräävä naispuolinen agentti. Erinäisten tapahtumien myötä hänestä on tullut tietenkin hallituksen ja asiakkaidensa pelinappula josta halutaan lopulta päästä eroon. Soderbergh on haalinut mukaan elokuvaan nimekkään näyttelijäpoppoon, joka sinänsä ei kyllä takaa lopputuloksen kannalta mitään. Väillä olo on hieman liiankin ”Ocean’s Eleven-tyylisesti” rento ja se viimeinen terä pahisten nihkeydestä jää uupumaan. Pisimmän korren niminäyttelijöistä vie Kanen colleegaa esittävä Fassbender.
Pääosan esittäjä Gina Cirano on valkokankaalla noviisi, mutta taustaltaan mm. vapaaottelijana ja thainyrkkeilijänä kovinkin tunnettu tapaus uudella mantereella. Autenttisen oloiset tappelukohtaukset ovat näyttävintä antia ja ilman suurempia paukkeita meininki onkin enemmän semi-realistisempaa kuin genren vastaavissa tapauksissa. Ciranon fyysinen olemus sopii touhuun mainiosti kaikilla osa-alueilla. Uutta nais-James Bondia hänestä ei kuitenkaan taida syntyä.
Kokonaisuutena Haywire on viihdyttävää agenttiviihdettä joka hieman kärsii ohjaajan tavasta kikkailla tarinankerronnassa ikäänkuin itse juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä kaipaisi.
