Niin, kukas se onkaan se ainut suomalainen, joka on vastaanottanut himoitun Oscar-patsaan? Ruotsalaisesta Fanny & Alexanderistahan tuo tuli, mutta monitoimimies Jörn Donner tuotti kyseisen Bergmanin klassikkoteoksen ja kävi näin ollen hakemassa ”parhaan ulkomaalaisen elokuvan” pystin. Moni varmaan muistaa Donnerin paremmin kirjailijana, mutta elokuvien kanssa ”Jörkka” on hääräillyt lähes aina, milloin minkäkin nimikkeen alla, ja onpahan mies ehtinyt politiikkaankin ottaa aktiivisesti osaa.
Donnerin vuonna 1968 ohjaamassa draamassa, Mustaa valkoisella, ei kuitenkaan ole juuri mitään muuta poliittista, kuin Lasse Mårtensonin säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama propagandaviisu ”Kielletyt käskyt”, joka sekin mielestäni kuvaa filmissä enemmänkin päähenkilön tarvetta hakea elämäänsä sisältöä yleisiä käyttäytymismalleja ja sääntöjä rikkomalla, kuin välittäisi katsojalle mitään poliittista sanomaa. Noh, jos Donnerin leffassa ei ole kyse politiikasta, niin mistäs sitten? Siitä, väkivallan lisäksi, suosituimmasta ja kiinnostavimmasta teemasta tietysti. Rakkaudesta.
Ja kielletystä sellaisesta, totta kai. Tarina sijoittuu 1960-lukulaiseen Suomeen, ja sen keskushenkilönä toimii jääkaappeja myyvän firman mainospäällikkö, Juha Holm. Holmilla on kiva asunto, edustava vaimo ja pari fiksua mukulaa. Heidät valitaan jonkin lehden äänestyskilpailussa ”Vuoden perheeksi.” Mutta onko tarpeen sanoakaan, että kulissien takaa paljastuu karu totuus: Juhan vaimo Anja on kyyninen ja ilkeän sarkastinen nainen, joka on jo aikaa sitten menettänyt uskonsa onnellisiin loppuihin ja avioliittoihin. Tuntuu lähes siltä, että Anja toivoisi ukkonsa juoksevan vieraissa. Juha taas kärsii keski-iän kriisistä, eikä kaksi kakaraa pyöräyttänyt oma muija jaksa enää innostaa, joten lohtua on haettava yhdeksäntoistakesäisestä, aivan toisenlaista sukupolvea edustavasta tytöstä.
Samankaltaisia aiheita on käsitelty varmasti ennen Jörkan leffaa, ja useasti sen jälkeenkin, mutta ainakin meikäläiselle Mustaa valkoisella kolisi selkeästi enemmän, kuin useimmat ihmissuhdekuvaukset. Donnerin itsensä ohjaama, käsikirjoittama, leikkaama ja tuottama elokuva, jossa hän itse näyttelee lähes jokaisessa kohtauksessa esiintyvää päähenkilöä, toimii loistavasti jokaisella osa-alueella, ja tuntuu uskomattoman… aidolta. Kuin seuraisi elävää elämää 60-luvun lopusta. Vertauskuvallinen ja mustalla huumorilla höystetty, aidosti koskettava draama ei sorru saarnaukseen, eikä tarjoa katsojalle laimeita, valmiiksi pureskeltuja moraaliopetuksia henkilöidensä ratkaisuista, vaan antaa katsojan punnita itse, hyväksyykö vai tuomitseeko hän nuo ihmiset, joiden elämää saa tirkistellä puolentoista tunnin ajan.
Kyseessä on siis kaiken kaikkiaan mahtava filmi, suuresti arvostamani Jörn Donnerin mestarillinen taidonnäyte, joka ansaitsisi jonkin mehukkaan, vaikkapa ohjaajan itsensä haastatteluilla varustetun, hyvin restauroidun DVD -julkaisun. Sitä odotellessa voitte metsästää rakeista videota kotikaupunkinne kirjastoista. Työ voi olla kova, mutta se kannattaa.
