Kummeli V… Noh, erityisesti faneillehan leffa on silloin suunnattu, jos sen nimessä on jo tuon kokoinen numero. Kummelien viides elokuva avautuu periaatteessa muillekin katsojille, tai ainakin sen pitäisi, jos katsoja on elokuvafanaatikko. Tämä viides hupailu on nimittäin väärällään leffaviittauksia niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin elokuviin. Kyseisten viittausten runsaudesta kertoo jo jotain sekin, että niitä on riittänyt elokuvan making of -materiaaleihin asti. Entä miten kova elokuvafriikki pitää olla, että vitsit aukeavat? Otetaanpa esimerkki making of -pätkien puolelta: Eero Kakon (Olli Keskinen) haastattelema toimintatähti John (Timo Kahilainen) kertoo olevansa siviilissä oikeasti sokerileipuri. Spedensä tuntevat katsojat kokevat tässä ahaa-elämyksen, sillä Uuno Turhapuro -rainoissakin hauskuuttanut Simo Salminen oli alkujaan kondiittorimestari.
Neljää erillistä tarinaa aasinsilloin yhdistelevä Kummeli V on isompi, äänekkäämpi ja ehkä jopa röyhkeämpi kuin edeltäjänsä. Kummeli-porukan eli Timo Kahilaisen, Heikki Silvennoisen, Heikki Helan ja Heikki Vihisen muuntautumiskyky on koetuksella, kun he vyöryttävät katsojan eteen valtaisan joukon uusia Kummeli-hahmoja mm. Aake Kallialan, Heikki Kinnusen ja Iina Kuustosen kompatessa. Maskeeraus- ja puvustustiimille pitää tehdä kunniaa, sillä heidän työnjälkensä on varsin hyvää ja vie parhaimmillaan ajatukset pois siitä tosiseikasta, että sama hemmo vetää jo neljättä uutta roolia yhden ja saman elokuvan aikana.
Yksi vahvimmista syistä Kummeli V:n isouteen ja eräänlaiseen röyhkeyteen lienee ohjaajanvaihdos. Aleksi Mäkelä on nyt ensimmäistä kertaa Kummeli-elokuvan puikoissa ja tällä kertaa hän on myös uuden tuotantoyhtiönsä kautta yksi leffan tuottajista. Rööperin, Häjyjen ja muiden vastaavien elokuvien aikana Mäkelälle on hioutunut kyky kuvata toimintaa ja kuljettaa tarinaa tyhjäkäyntiä vältellen, mikä näkyy myös Kummeli V:ssä. Toisaalta hän ja kuvaaja Pini Hellstedt osaavat myös luoda kuvia, jotka henkivät suuren maailman tuntua – eli jotakin sellaista, jota Kummeli-poppoo on käsikirjoituksessaan tavoitellutkin.
Leffassa revitään huumoria niin megalomaanisen toimintaspektaakkelin kuvauksista (Ville Myllyrinteen gay-henkinen ohjaaja Kurre on yhtä aikaa hilpeä karikatyyri ja sisäpiirin vitsiltä vaikuttava kummallisuus) kuin asunnon remontista heavy-bändin voimin (Heikki Vihisen David Foster laulaa komeasti Jarkko ”Teräsbetoni” Aholan äänellä, mutta ovatko hänen viiksensä peräisin Lemmy Kilmisteriltä vai Spinal Tapin Derek Smallsilta – mene ja tiedä, tämä leffa todella tursuilee viitteitä niin moneen suuntaan, että kertakatselulla kaikki tuskin avautuu). Limittäin ja lomittain etenevät tarinat eivät yllättäen sekoa keskenään, mutta aivan tasapuolista käsittelyä jokainen tarina ei saa. Esimerkiksi remonttitarina jää repsottamaan samoin kuin remontin kohdekin, kun elokuvan loppuun mennessä ei käy ilmi, saiko Kaisa Mattilan esittämä suomenruotsalainen Stina-rouva oikeastaan hermoromahduksen Kubrickin Hohdon tavoin hyytävän episodin päätteeksi, vai oliko kaikki ehkä sittenkin hänen tohvelieläinmäistyneen miehensä (Heikki Hela) kuvitelmaa.
Kummeli V -elokuvan huumori kolkuttelee jopa suvaitsevaisuuden äärilaitoja. Tällä en viittaa paljaisiin pyllyihin, vaan esimerkiksi henkilöparodioihin ja vähemmistökulttuurien esittämiseen. Suomenruotsalaiset toki osaavat itselleen nauraa, joten heitä tuskin haitannee Tom Pöystin rapukestimies Kalle, mutta japanilaisen kulttuurinosan kuvaamisen ja Heikki Silvennoisen ruumiillistaman miljonääri-Maken kohdalla voidaan olla toistakin mieltä. Vaikka tämä Make onkin punatukkainen, hänen esikuvaansa ei välttämättä tarvitse kauan pohtia.
Pressinäytöksessä Kummeli V ei isoja nauruja kirvoittanut, mutta on vaikea nähdä, miksi ns. tavallinen Kummeli-fani tätä rainaa syvästi inhoaisi. Ainakin elokuva kestää runsautensa takia monta katselukertaa ja näyttää sekä kuulostaa aiempia Kummeli-tuotoksia selvästi komeammalta. Mikään helppo leffa se ei kuitenkaan ole, sillä näin paljon elokuva-alan knoppitietoa yhdessä rainassa on taviskatsojalle varmasti liikaa.
