John Dunbar (Kevin Costner) on luutnantti, joka taistelee Yhdysvaltojen sisällissodassa. Sitten tulee toivottu siirto rajaseudun linnakkeelle. Dunbar elelee yksikseen, kunnes kohtaa suden ja myöhemmin intiaanit, joiden kanssa hän vähitellen ystävystyy.
Tanssii susien kanssa on vallan ylistetty 90-luvun western-genren henkiin herättäjä, mutta oma kantani on, että kyseessä on melko yliarvostettu tekele. Elokuvassa on pohdiskelua, on komeita maisemia ja mukiin menevän roolisuorituksen hoitava Kevin Costner. Koko elokuvasta ei mitenkään välity, että juuri Costner olisi sen ohjannut eikä se erotu paljoa massasta vaikka näyttävää olisikin. Kaikki meno on tehty Hollywoodin lailla aika kaavamaiseen tyyliin ja välillä tuntuu kuin elokuva suorastaan haluaisi, että nyt on katsojien aika sääliä intiaaneita, vaikka hekin tappavat ihmisiä kuten tavalliset jenkkisotilaat. Ainoa ero on se, että intiaaneilla on enemmän moraalitajua kun armeijan sotilaat menevät pakostikin yhteiskunnan “johtoportaan” mukaan. Costner osuu kyllä välillä nappiin siinä, että sotajohtajissa on julmuutta, mutta esittää sen niin suoraan pyrkien liialliseen itsetarkoituksellisuuteen, toisin kuin vaikkapa Kubrickin hienovarainen Kunnian polut. Siinä, missä Kunnian polut edustaa syvällistä, ajan hengelle tärkeää totuutta, Tanssii susien kanssa pyrkii väkisin massayleisön ja kriitikoiden sydämiin. Suuri yleisö lämpenee helposti, mutta on leffa kriitikoitakin vetänyt puoleensa. Se onkin sitten eri kysymys, että tietääkö esimerkiksi joku [I]Iltalehden[/I] “kriitikko” mistään mitään, toisin kuin vaikkapa elokuvahistorioitsija Peter von Bagh. Tälläkin hetkellä muutamat “kriitikot” antavat uudelle sarjisleffalle, [I]The Amazing Spider-Man[/I] neljä tähteä viidestä. Antaisiko itse Bagh, enpä usko.
No, takaisin elokuvaan. Näyttelijät ovat ihan kelpoja rooleissaan. Costnerin lisäksi mm. Mary McDonnell päähenkilön ihastuksena on ihan hyvä, ja intiaanihahmot vakuuttavan näköiseksi muokattuja. Valitettavasti käsikirjoitus on aika heikko. Se kertoo pitkässä ajassa aika vähän, oli mukana sitä pienintäkin sanomaa tai ei. Elokuva junnaa paikallaan, etenkin keskivaiheilla. Tiedän, että se on henkilöiden syventämisen kannalta tärkeää, mutta senkin puolen voisi tehdä mielenkiintoisemmaksi eikä vain hidastella tarkoituksellisesti. Kaiken aikaa leffan yllä leijuu jopa rasittavaksi käyvä liiallinen melodramaattisuus. Musiikeissa on oma viehätyksensä, mutta dramaattisen painotuksen sijaan niissä voisi olla mielestäni enemmän epiikkaa, kuten elokuvassa yleensäkin. Draama ja western ajautuvat nyt törmäyskurssille melko köykäisesti sillä draamapuoli on tehty niin läpipuskevaksi. Se, että olisivatko intiaanit oikeasti ottaneet valkoisen miehen luokseen sodan keskellä, on vain kysymys muiden joukossa.
Tanssii susien kanssa tuntuu hämäävän katsojaa. Kuvaus on tunnelmallista, mutta liian perinteistä yllättääkseen jo muita Hollywood-pätkiä nähnyttä katsojaa. Elokuva pyrkii läpinäkyvästi täydellisyyteen, siksi leffa hämää olevansa “täydellinen”. Siinä ei kaiken hienouden ja värikkyyden keskellä ole mielestäni oikeanlaista sielua. Tarina ei huku visuaalisuuden alle, sitä ei vain osata käsitellä kovin hyvin. Tanssii susien kanssa on elokuva, jossa on hyvät näyttelijät ja lähtökohdat. Moraalikysymykset ohitetaan tyhjänpäiväisesti, mitään elämää suurempaa seikkailua en itse tästä saanut. Henkilöihin on vaikea samaistua sillä inhimillisten olentojen sijaan ne näyttävät enemmänkin Hollywoodin omalta vahalta, jota on muovailtu sekavasti suuntaan jos toiseenkin. Etenkin muutokset luonteenpiirteissä ovat epätodellisen äkillisiä eikä hahmojen välisessä kemiassa tule esille syvällisyyttä.
Tämä elokuva on enemmänkin rutiinimaisen väsähtänyt perusjenkkileffa, joka lupaa syvällisyyttä, mutta käsittelee sen sitten pinnallisesti. Ei siten, että elokuva olisi huono. Siinä on vain niin tajuttomasti heikkouksia, että keskinkertaista paremmaksi tusinadraamaksi siitä ei ole. Debyyttiohjaukseksi tässä on silti tehokkuutta.
