Nuori katolinen pappi Greg Pilkington (Linus Roache) saapuu uuteen kaupunkiin, tutustuu vanhempaan virkaveljeensä Matthew Thomakseen (Tom Wilkinson), jota pitää aluksi hieman kevytkenkäisenä mutta josta lopulta tulee hänen paras ystävänsä ja suurin tukijansa, sekä rakastuu – Grahamiin (Robert Carlyle), toiseen mieheen. Homoseksuaalisuus ja selibaattilupauksen rikkominen sekä nuoren tytön ripissä kuultu järkyttävä asia saavat nuoren papin uskon Jumalaan, kirkkoon ja sääntöihin vapisemaan. Elokuvan pääpointti onkin Pilkingtonin sisällä käytävä tunteiden sekasortoinen mylläkkä. Samalla se kritisoi katolista kirkkoa ja ennen kaikkea ihmisten luomia keinotekoisia sääntöjä, jotka estävät toteuttamasta itseään, Jumalan silmissä tai ilman.
Elokuva on hidastempoinen, muttei tylsä. Luterilaisessa Suomessa kasvanut ei koe elokuvaa kovinkaan henkilökohtaiseksi, mutta kysymys homoseksuaalisuudesta on läsnä myös täällä – tuntui se sitten uskomattomalta tai ei – ja jokainen empatiaan kykenevä voi kuvitella homoseksuaalin kokeman epävarmuuden yhteisössä, jossa se on tabu tai lähellä sitä. Puhumattakaan, jos kyseessä on pappi.
Itse miesten välistä suhdetta ei elokuvassa juurikaan kuvata, mikä on harmi. Aiheen rajaus on kuitenkin ollut sikäli onnistunut, että elokuva on nyt looginen eikä mielen kaaos vaikuta elokuvaan, mutta… Ehkä se on ollut kuitenkin liian tiukkaa. Pilkingtonin ja Grahamin välinen suhde ei tunnu kovin uskottavalta, kun se kuvataan lähinnä intohimona. Epäluuloisesti homoseksuaalisuuteen suhtautuva suhtautuu tämän elokuvan jälkeen aivan yhtä lailla epäluuloisesti, sillä kypsyvä rakkaus jää piiloon. Elokuva ei kuitenkaan taida todellisuudessa edes pyrkiä asennemuutoksiin. Sen tarkoituksena on vain kuvata yhden, pienen ihmisen kokemaa sekasortoista tunne-elämää.
Kyseessä ei ole komedia, ja harva asia hymyilyttää. Lopusta paljastunutta ystäväänsä suojeleva Thomas on kuitenkin liikuttava ja uskon ihminen, joka on inhimillinen ja veijarimainen, mikä lämmittää sydänalaa. Loppupään poikamaista, tyhmää huumoria sisältävä kohtaus lupaa valoa nurkan takaa – ja vaikka elokuvan loppu ei lupaa ihmisten muuttumista fiksuiksi ja suvaitsevaisiksi, ajatteleviksi yksilöiksi, Thomas näyttää, että toivoa on turha heittää.
Aihe saattaa rajata nykyajan ääriateisteja ja alle kaksikymppisiä pois elokuvan potentiaalisesta katsojayleisöstä, mutta se on turhaa, sillä sanomaltaan leffa on yleisinhimillinen. Ateisti näkee elokuvan eri tavalla kuin uskovainen, mutta yhtä kaikki, perussanoma ei muutu. Leffa on siis erinomainen jokaiselle vakavan draaman ystävälle. Toimintaihmisten on parempi olla katsomatta.
