Joitakin ihmisiä Unissakävelijät- elokuva saattaa naurattaa, toiset taas menettävät yöunensa. Minut elokuva sai liikuttumaan.
Siksi haluaisinkin tuoda esille näkemyksen, jota ei useinkaan ole tuotu Stephen Kingin kirjojen ja leffojen yhteyteen. Tämä näkemys avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet paitsi Stephen Kingin tuotannon, myös Tommy Hellstenin kirjan “Virtahepo olohuoneessa”.
Hellstenin määritelmän mukaan “virtahepo” eli läheisriippuvuus on ilmiö, joka syntyy, kun lapsi elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä (esimerkiksi alkoholisti-isä, ahdasmielinen uskonnollisuus) eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan, vaan sopeutuu sen olemassaoloon. Jotakin Stephen Kingin taustasta tietävänä uskallan väittää, että “Unissakävelijät” on läheisriippuvuuteen sairastuneen ihmisen tuskanhuuto. Elokuvassa käsitellään kauhuelokuvan kielellä tätä vaiettua, mutta niin monia ihmisiä koskettavaa ongelmaa.
Elokuvan alussa annetaan salamyhkäinen viittaus ongelmaan, joka mielestäni on “kaiken pahan alku ja juuri”. Poliisimies tokaisee siinä: “Joku ei ilmiselvästi pidä kissoista”. Hänen sanojensa vakuudeksi kuvaan ilmestyy joukko hirtettyjä kissoja talon oven edessä. Minun tulkintani mukaan kissat symboloivat tässä elokuvassa ihmisen sisäiseen lapseen liittyviä tunteita: pelkoa, surua, vihaa, luottamusta. Kissojen tappaja pitää näitä tunteita niin pelottavina, että hän haluaa kaikin keinoin pitää ne kotinsa ulkopuolella uskaltamatta todella kohdata niitä. Kissojen kohtaaminen pakottaisi sairaan ihmisen myöntämään oman heikkoutensa ja avautumaan totuudellisuudelle.
Ilmiselvästi elokuvan äiti on elänyt elämäänsä “jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä.” Mikä tämä ilmiö on, sitä ei elokuvassa tarkalleen kerrota, mutta ongelma voisi olla esimerkiksi okkultismi, joka on noussut äidin vanhempien kotona vallinneesta ongelmasta kuten alkoholismista tai ahdasmielisestä uskonnollisuudesta. Joka tapauksessa äiti on sopeutunut “Elämäntapaan” ja ongelma on ottanut hänessä niin suuren vallan, että hänestä on alkanut tulla pikkuhiljaa Hellstenin sanoja lainatakseni “virtahevon muotoinen”, eli tässä tapauksessa suuren, hahmoltaan vääristyneen kissaihmisen muotoinen. Hänestä on tullut todellisten tunteiden irvikuvan muotoinen. Tämä estää häntä elämästä omana itsenään, ja hän on ikuisella pakomatkalla. Poikansa hän on sitonut mukaan “elämäntapaansa”. Insesti on tullut mukaan kuvioihin.
Tällainen ihminen antaa lapselleen tasan sen, mitä hän on itse saanut. Poliisi toteaa pojasta: “hänellä ei ole kasvoja”. Pojalla ei ole omaa identiteettiä, vaan hänen kasvonsa ovat “hämärtyneet”, “epäselvät”. Hänellä ei ole ollut kunnollista “peiliä”, joka olisi auttanut häntä lapsena löytämään todellisen minuutensa. Omalla tavallaan vaikuttava on kohtaus, jossa poika pakomatkallaan näkee kissan, mikä saa hänet muuttamaan muotoaan ensin lapseksi (kuvaa häivähdystä sisäisen lapsen kohtaamisesta, ennenkuin “virtahevot” taas ottavat vallan).
Välttyäkseen totuuden kohtaamiselta poika jopa muuntautuu näkymättömäksi. Jälleen varsin tyypillinen esimerkki läheisriippuvuutta sairastavan persoonan toiminnasta. Minä en saa näkyä, koska silloin minun vajavuuteni paljastuisi.
Kissan kanssa liikkuva poliisi taas edustaa symbolisesti ihmistä, joka elää avoimesti ja rehellisesti yhteydessä sisäiseen lapseensa. Hän osaa ja uskaltaa hullutella jopa työtehtäviä hoitaessaan, kuunnella rentoa musiikkia. Musiikkia toki soitetaan myös sairaan äidin ja pojan kotona – kärjistetun rauhallista ja leppoisaa musiikkia – joka symboloi sitä, että sisäinen paha olo pyritään peittämään ulkoisesti kauniilla asioilla.
Sitten astuu kuvaan mukaan kaunis tyttö. Poika kohtaa popcorninmyyjän (huom. Stephen King käsittääkseni omisti tarinansa pojalleen, joka ihastui popcorninmyyjään), ja uskon, että hänen katseessaan välähtää hetkiseksi aito rakastuminen ja ihastuminen. Poika joutuu ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänen synkät salaisuutensa, äitisuhteensa ja toisaalta tytön hurmaava kauneus risteilevät hänen mielessään. Hän haluaisi olla inhimillinen, antautua tavallisen nuoren pojan viettien kuljetettavaksi. Mutta hän ei pysty siihen. Hän tarvitsee kumppania, joka pitäisi häntä pystyssä (vrt. kohtaus, jossa tyttö joutuu tanssittamaan poikaa, joka on jo käytännössä zombie), kumppania, joka antaisi hänelle elinvoimaa (vrt. kiimaiset suutelukohtaukset, joissa poika kirjaimellisesti imee tytön elinvoimaa) ja sopeutuisi “elämäntapaan”, jota hän ja hänen äitinsä ovat harjoittaneet. Samalla hän tarvitsee vanhemmuutta, jota hänen äitinsä ei ole pystynyt antamaan. Peilejä, joista voisi löytää oman itsensä. (Peiliajatus on myös kuvattu elokuvassa, sillä peili näytti äidin ja pojan todellisen olemuksen, vaikka “todellisuudessa” he näyttivätkin ihmisiltä.)
Poika ja tyttö yrittävät rakastella ennenkuin “virtahevot” taas ottavat vallan. Tämä kohtaus on sijoitettu hautausmaalle. Hautausmaa näyttelee Unissakävelijöissä kuten monissa muissakin Stephen Kingin tarinoissa keskeistä osaa. Tämäkin on kuvaavaa, sillä läheisriippuvainen ihminen ei uskalla elää. Hautausmaa on hänelle vapautuksen paikka, levon tyyssija.
Pojalla on aivan ilmeisesti ollut aikaisemminkin “suhteita” tyttöihin, joista hän on imenyt elinvoiman. Unissakävelijöissä esitetty tyttö on kuitenkin sikäli erilainen, ettei hän suostu hyväksikäytettäväksi, vaan hänen sisäinen “kissansa” raapaisee poikaa, kun poika yrittää imeä elinvoimaa tytöstä. Tämän vuoksi tyttö jää eloon. Muutenkin käy hyvin selväksi, että kissojen olemassaolo on tytön kannalta pelastus. Kuolleen poliisimiehen kissasta tulee loppujen lopuksi tytön ainoa ystävä.
Kaikenkaikkiaan elokuvassa on hyvin kouriintuntuvasti esitetty, että perheessä vallitseva “virtahepo” – tai kissapeto, miten kukakin haluaa asian nähdä – on hengenvaarallinen. Ei ainoastaan läheisriippuvuutta sairastavalle henkilölle itselleen (äiti ja poika), vaan myös hänen läheisilleen (elokuvan alussa esitetty muumioitunut tyttö, mahdollisesti pojan entinen tyttöystävä sekä uuden tyttöystävän vanhemmat) ja jopa sivullisille (poliisit, opettaja).
Uskon, että tästä kipeästä aiheesta olisi varmasti saanut aikaiseksi paremmankin tekeleen. Elokuva oli mielestäni sarjakuvamaisen kevyt ja saattoi yliampuvuudessaan vääristää todellista, vahvaa sanomaansa. Kuitenkin elokuvalla on sanomansa lisäksi – elokuvan opettajan sanoja lainatakseni – alku, keskiosa ja loppu. Tästä 3 pistettä.
nimimerkki: Elämän lapsi
