Ritarin tarina tykittää ruutuun 1300-lukua säestettynä 70-80 -luvun brittirockmusalla. Jo pläjäyksen alku pistää pienen ihmetysvaihteen silmään sillä turnajaisten yleisö jammaa Queenin “We will rock you” -biisin tahdissa. Jotain omituisen erilaista on luvassa verrattuna nähtyihin ajan kuvauksiin. Ajan henki on tottakai ristiriidassa, mutta mikään parituntinen musavideo ei homma toki onneksi ole. Tämä musiikin käyttö ja joihinkin rooleihin mukaan upotettu satunnainen rock-kukkoilu antaa hommaan kuitenkin mukavan oman pikantin säväyksen.
Tarinassahan äijät viillettää peitsi tanassa. Aseenkantaja pukeutuu ritariksi ja alkaa osallistua turnajaisiin kun tämän pomo kuolee puunjuureen päiväunillansa. Kun turnajaisiin osallistuakseen tarvitsee olla aatelinen niin sitten väärennetään paperit. William Thatcher, feikkiritari saa mukaansa hyvin sekalaisen seurakunnan huoltojoukokseen. Joukkio koostuu jollain tavalla hyljeksityistä yksilöistä ja kun Williamkaan ei ole oikea ritari niin teryleenikansa tykkää ja Arskakin kuuluu kyllä heihin.
Ritarin tarina on kiva, huumoripitoinen ja rehellisen kliseinen stoori. Leffan pääväittämänä on se että jos uskoo itseensä sekä on rehti ja reilu niin kaikki on mahdollista. Papereilla ja sukutodistuksilla ei ole mitään merkitystä kun oikeat pelit alkaa. Tätä väittämää on kiva soveltaa nykyaikaan ja hienointahan se menestyminen onkin omilla kyvyillään ilman papukaijanmerkkejä.
Miksi pahojen ritarien pitää pukeutua mustaan haarniskaan ja ratsastaa mustalla hevosella? Miksi naisten pitää laittaa aina miehen pää sekaisin? Miksi niin monissa jonkintyyppistä kamppailulajia kuvaavissa leffoissa pitää loppu olla tyyliä Rocky Balboa?… Ritarin tarina on jokatapauksessa niitä harvinaisia juttuja jotka jättävät oikeasti hyvän olontunteen päälle.
