Ullakolle vievän kattoluukun luona heiluu hämähäkinverkkoja uhkaavan näköisesti, ja pimeydestä kuuluu vielä uhkaavampaa rapinaa. Jep, sitähän se tahtoo olla ihan normiullakkojenkin läheisyydessä, ainakin lapsen silmin, mutta harvemmin niissä ullakoissa mörköjä kuitenkaan luuraa. Paitsi silloin kun tehdään aitoa teinikauhua (tutuilla kaavoilla).
The Grudge eli kotimaisella kielellä Kauna jatkaa viime vuosina suosittua (mutta jo hiljalleen tyrehtyvää?) aasiakauhikset jenkkiversioiksi! -buumia. Nyt asialla on vieläpä alkuperäisteoksen ohjaaja Shimizu itse. Tähdiksi, tai ainakin pääosiin, on hankittu nuorisomarkkinoilla nimensä vahvasti läpi lyöneet Buffy, eikun siis Sarah Michelle Gellar, sekä Max Evans… korjaan… Jason Behr.
Ja vaisuahan se meno on. Kalmaisiksi ja kuoleman korinaa sisältäviksi aiotut kohtaukset lipuvat ohi samassa hengessä kuin vaikka The Ring II:ssa eli hyvin toimineen “Rinkulan” pakkopullajatkiksessa. Kylmät väreet ovat nyt yhtä kaukana kuin kummituskaupunki Tokio kotoisesta Suomestamme. Joskin loppukohtaukselle on pienenpieni respekti annettava.
Kauna ei tuo mitään uutta genreensä, joka kärsii muutenkin jo perusainesten tehokierrätyksestä. Perinteiset puolipiinaavat äänitehosteet, hidas kerrontatapa ja jatkuva nytkö se yllättää –leikittely tarvitsisivat sisältöä toimiakseen. Ja nyt matkassa on vain Sarah-neito, jonka odottaa hetkenä minä hyvänsä vetävän jotakin vampyyriä turpaan, sekä tämän tovereina Japanin kummallisuutta korostava asenne ja tv-rooliensa vangiksi jääneiden näyttelijöiden “pirskeet” kruunaava Lostin Ethan eli William Mapother.
Tapahtumien määrältä ja etenemisnopeudeltaan Kauna edustaa lähinnä psykologista kauhua, mutta moinen jännite uupuu menosta paria säkenöivää minuuttia lukuun ottamatta. Tyhjän päällä siis ollaan. Ja näinpä Kauna on aika hengetön pahoja henkiä puhkuvaksi elokuvaksi. Toisaalta ehkä ne yrittävät korvata laadun kirotun monella jatko-osalla.
