Italian eksploitaatiomaestro Ruggero Deodato on parhaimmillaan hyvin laadukkaan, mutta valitettavan epätasaisen uransa aikana ehtinyt tehdä jos jonkinsortin elokuvaa. Sekä laadullisesti että ajallisesti miehen tuotannon loppupuolelta löytyy tämä epäomaperäinen ja puistattavan tylsä slasher, Body Count – Shamaani. Nolostuttavalla sikailuhuumorilla ja turhan kiltillä gorella höystetty kauhuelokuva on tyylillisesti velkaa lähinnä Halloweenille ja Perjantai 13.päivälle, mutta laadultaan tekele on lähempänä Ed Woodin tuotantoa.
Suurenpuoleinen joukko teinejä lähtee telttailemaan Coloradossa sijaitsevalle syrjäiselle leirintäalueelle. Kuinka ollakaan, leirintäalue on pystytetty suoraan intiaanien hautausmaan päälle ja paikalla vaanii verenhimoinen intiaanishamaani joka tahtoo tappaa kaikki hautausmaalla häiriköivät. Mättäminen alkaa heti leffan ensiminuuteilla, mutta siitä puuttuu kunnollinen verta pakkiin –tunnelma. Toisaalta se on myös liian kilttiä kuvottaakseen kunnolla. Niinpä elokuvan ”kauhu” jääkin muutaman laimean säikäyttelykohtauksen varaan, mutta niidenkin vaikutus on vähäinen, sillä Deodatolta ei millään tunnu onnistuvan oikean tunnelman luominen. Niinpä säikyttelytkin lähinnä vaivaannuttavat.
Juonellisesti Body Count – Shamaani on erittäin kömpelö: päähenkilöitä on liikaa (pääsyy tähän on tietenkin, että näin heitä voi tapattaa useammalla eri tavalla kuin pieni henkilökaarti) ja heidät on jätetty yhden – jos senkään – luonteenpiirteen varaan. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että sympaattisimmat henkilöt kuolevat viimeisenä, jolloin katsoja voi tuntea ”tuskaa” heidän ennenaikaisen poismenonsa vuoksi. Tunnelmaa tekeleessä ei kuitenkaan ole nimeksikään eikä hahmoihin kykene tutustumaan, joten suurimman osan ajasta katsoja vain toivoo shamaanin tappavan järjettömästi törmäilevät teinit – ja mieluummin sen verran julmalla tavalla että siitä voisi saada jotain tyydytystäkin. Mitään kunnollista verenroiskuttelua ei kuitenkaan kannata odottaa, vaan monet gore-hetket lähinnä naurattavat. Kannibaalikuningas Ruggero Deodatolta on lupa odottaa vähän kipeämmän näköistä väkivaltaa. Toisaalta tapahtumia ei myöskään ole täysin uskallettu jättää katsojan mielikuvituksen varaan, vaan elokuva kuitenkin pyörii atmosfäärin sijaan tympäännyttävien murhien ympärillä. Huonolta vitsiltä näyttävä shamaani kirveineen ei juuri paranna asiaa.
Mielenkiintoisinta antia elokuvassa edustavatkin nimekkäät tekijät. Ohjaaja Ruggero Deodato muistetaan parhaiten väkivaltaisesta toimintaelokuvasta Kuvaa ja pakene!, väkivaltaisesta trilleristä Talo puiston laidalla ja muuten vaan väkivaltaisesta Cannibal Holocaustista. Kovasti on Deodato tälläkin kertaa koettanut läträtä, mutta kuitenkin sen verran paljon mestariteoksiaan kiltimmin, ettei vähänkään kokeneempi kauhukatsoja tästä mitään väristyksiä saa. Kerronnallisesti Body Count – Shamaani on niin simppeli, että lähentelee jo suorastaan kömpelöä. Lisäksi yleensä melko omaperäinen Deodato on tällä kertaa alentunut lähinnä plagioimaan kamera-ajoja Sam Raimin Evil Deadista, mihin kuvaukselliset kikkailut sitten jäävätkin. No, eräs varsin mielenkiintoinen leikkaus yhdestä pakokohtauksesta löytyi. Siihen se sitten jääkin, ja tällaisen tapauksen mieleen jääminen elokuvakerronnallisena huippukohtana kertoo jo paljon teoksesta kokonaisuutena.
Näyttelijöinä on yllättävän tunnettujakin nimiä: 1970-luvun vakiopsykopaatti, The Last House on the Leftistä tuttu David Hess häärii leirintäalueen omistajana. Hess on viritellyt metsän täyteen ansoja shamaania silmällä pitäen, mutta elokuvan luonteen tuntien ei ole vaikea arvata että ansoja on jatkuvasti laukaisemassa kaikki muut paitsi shamaani. Monista paljon laadukkaammista elokuvista muistettavat John Steiner ja Ivan Rassimov lähinnä vilahtavat ruudulla ja Mimsy Farmerkin on sysätty tusinarooliin Hessin vaimoksi. Elokuvan on säveltänyt Dawn of the Deadissa hienoa työtä tehneen Goblin-yhtyeen Claudio Simonetti, jonka Halloweenia estottomasti plagioiva kauhusyntikkapop lähinnä huvittaa. Myös muiden muassa Lucio Fulcille useammankin zombileffan kynäilleeltä käsikirjoittaja Dardano Sacchettilta on lupa odottaa enemmän kuin tällaista tylsää plagiointia ja mekaanisen kaavamaista sarjamurhaamista.
Body Count – Shamaanin parhaaksi anniksi jäävätkin sen vähäiset kalkkuna-arvot. Porukalla sopivassa mielentilassa ja mahdollisesti sopivien voiteluaineiden kyllästämänä elokuva menee melko tuskattomasti alas ja tarjoaa myös muutamat (tekijöiden kannalta) tahattomat naurut. Sen lisäksi elokuvan ansiot jäävätkin pariin semi-onnistuneeseen säikäytykseen. Aika karsea leffa kaikissa suhteissa.
