Penelope Spheeris ohjasi 1980-luvun alussa synkähköjä draamoja ja musiikkidokumentteja. 1990-luvulle siirtyessä Spheeris ohjasi pääasiassa komedioita. Ei hänen leffansa mitään elokuvahistorian merkkiteoksia ole, mutta kyllä Wayne’s World, Musta lammas ja Superaistit tuottavat monet naurut. Spheerisin leffoissa on aina rento meininki ja komedian tekeminen on aina pääasia. Sen vuoksi hänen elokuvansa ovat yleensä hyviä viihdepaukkuja piristämään tylsää arkea. Klassiseen TV-sarjaan pohjautuva Juntit Beverly Hillsissä ei kuulu Spheerisin parhaimmistoon, mutta kyllä tämäkin viihdyttää ja tuottaa hymyn huulille.
Juoni ei ole mikään ihmeellinen. Maalla asuva perhe, johon kuuluvat leski-isä, poikamainen tyttö, idiootti serkku sekä isän anoppi, lähtevät asumaan hienosti Beverly Hillsiin isän löydettyä öljylähteen. Nämä juntit vaihvat maisemaa alkeellisista maalaisoloista Beverly Hillsin hienostotaloihin. Juttuun sitten sekoitetaan kieroja pankkiireja, pahoja tyttöjä, kivoja eläimiä sekä sekopäisiä sukulaisia. Elokuva koostuu kuitenkin pääasiassa yhteen nivotuista sketseistä, mikä kuitenkin toimii sen verran hyvin, että katsoja viihtyy.
Spheeris kokosi kasan b-luokan tähtiä hauskuuttamaan tähän kelvolliseen komediaan. Ernest-elokuvista tuttu Jim Varney toimii paremmin tällaisessa hillitymmässä roolissa Jed-isänä kuin pahasti ylinäyteltynä Ernestinä. Ei hän mikään erikoinen näyttelijä ole, mutta yllättävän hyvin hän vetää tässä leffassa. Baywatch-tähti Erika Eleniak ja TV-sarjojen vierailijana lähinnä tunnettu Diedrich Bader ovat huonoja näyttelijöitä, mutta sopivat hyvin junteiksi. Vanhat konkarit Cloris Leachman ja Lily Tomlin onnistuvat hauskuuttamaan, vaikka ei kumpikaan tee tietenkään uransa parhaimmistoon kuuluvaa roolisuoritusta. Adam Sandlerin kaveri Rob Schneider oli ärsyttävä jo vuonna 1993.
Juntit Beverly Hillsissä ei siis ole mikään erikoinen elokuva, aika keskitasoa, mutta ei se yritäkään olla muuta. Mukavan leppoiset kantrirenkutukset sopivat hyvin tunnelmaan. Huumorin tekemisen ilo paistaa elokuvasta kotikatsomoon. Leffa on yksinkertaista hubaa, jota katselee kertaalleen, mutta ei enää toiste eikä mieleen jää mitään erityistä. Se kuitenkin riittää jossain mielentilassa. Joka tapauksessa kokonaisuus ei ole niin hauska tai toimiva kuin ohjaaja Spheerisin muut 90-luvun komedialliset väännöt.
