Farrelly-veljekset taitavat yleensä oman juttunsa: vähän noloutta aiheuttavaa vitsinpoikasta, keveää asennetta, ja vieläpä suuri elämänopetus sinne samaan syssyyn. Tuloksena on ollut Nuijan ja tosinuijan sekä Sekaisin Marista kaltaisia hymyä nostattavia komediapaukkuja. Halin ja Iiiiison rakkauden kohdalla oikeastaan mikään tunnusmerkeistä ei täyty.
Okei, meno sentään pysyy sillä tutulla suurelle yleisölle suunnatulla linjalla, jossa kaikki kiiltää höpsösti ja turhat huolet eivät paina. Kuitenkin samaisessa ympäristössä aletaan ratkoa kiltin ja ei-niin-komean uraohjus Halin (Jack Black) pinnallisuusongelmaa. Ja vieläpä tavalla, jossa yleisö houkutellaan teattereihin niiden opetuksessa painotettujen epäolennaisten kauneusstandardien voimalla. Kuulostaa ristiriitaiselta.
On siis pinnallinen Hal ja sen vielä pinnallisempi kaveri (Seinfeldin Jason Alexander). Sitten on vielä kaksimetrinen motivaatioluennoitsija Tony Robbins, joka langettaa syvällisessä keskustelussa Hal-jäppisen ylle sisäisen kauneuden paljastavan kirouksen. Seuraavaksi Gwyneth Palthrow’n näköinen Rosemary jo marssiikin Halin elämään, ja jännitettäväksi jää, että paljastuuko Iso salaisuus ennen kuin Halin näkemä versio paljastaa kaiken…
Kovin on vaivaantunutta elokuvan meno liian monessa kohtaa. Hal vuoroin katsoo maailmaa omilla pinnallisilla silmillään ja vuoroin niin syvällisten lasien lävitse. Se tarkoittaa, että moni hahmo on matkan varrella vähemmän tai enemmän eri näköinen. Ja ei ole hankala arvata kumpaan näkökulmaan Hal loppuratkaisussaan päätyy.
Jack Black ei ole missään ihmeellisessä vireessä, mutta silti kantava voima tämäntasoisessa tekeleessä. Tenacious D:n musamies pääsee heittämään pari vaivaista toimivaa läppä (mm. “tämä on heikkotasoinen… neljän tähden ravintola!”) ja muuten vain toistelemaan tasapaksuja replojaan. Ilmeikkyyttä sentään piisaa sopivasti. Suurena ihastuksena, tai pikemminkin sinä pienenä versiona Suuresta ihastuksesta, häärii Gwyneth Palthrow. Isommasta versiosta Gwynethiä ei meinaa edes tunnistaa.
Hal ja iso rakkaus on aika teennäistä elämänohjeistusta ja heppoisaa komediaa Farrelly-veljeksiltä. Kuuluu kategoriaan “katsoo kerran, jos edes sitäkään”. Naurulle ei ainakaan aihetta ole, ennalta arvattavalle tarinoinnille kylläkin. Kaksi pongoa ja niistäkin toinen siitä hetkestä, kun Hal näkee sairaalassa lopulta totuuden. Jotenkin se on jopa koskettava hetki kaikessa… pinnalliseksi jäävässä tyhjänpäiväisyydessä.
