Muutama vuosi sitten valmistunut Terapian tarpeessa oli rikollisia parodioiva komediaelokuva, jossa Robert De Niron esittämä mafiapomo Paul Vitti hakeutui Billy Crystalin näyttelemän kallonkutistajan Ben Sobelin vastaanotolle – vanne kun mitä ilmeisemmin tuppasi puristamaan vähän liikaa gangsterismiehen päätä. Vaikka edellä mainittu leffa nyt ei oikein tarkoitustaan palvellut, niin päättivät kuitenkin sitten saman pääosakaksikon voimin käydä samat (lue: wanhat ja kuluneet) jutut uudestaan läpi. Juonipuolelle on pyritty kasaamaan jotain aiemmasta poikkeavaa viritystä, joskaan mitään järin uutta tarjoiltavaa sieltä ei kuitenkaan pysty bongaamaan, valitettavasti.
Vitti junailee itsensä vankilasta ulos ja psykiatri Sobel saa maanvaivan taloonsa hoidettavakseen. Jatkoterapia voi siis alkaa ja tohtorin hermot venytellään oitis kireälle. Kohelluskomedian alle sijoitettava leffa on niin sitä itseään, tilannekomiikkaa yritetään hyödyntää perinteisten vitsien laukomisessa ja De Niro saa mesota maneeriensa mukaisesti hassuna kelminä. Juoni tässä tapauksessa on vain vähän liiankin hölmö siedettäväksi, eikä leffaa parista hyvästä letkautuksesta huolimatta voida idearikkaudesta syyttää. Yksinkertaiselle pohjalle leivottua sekamelskaa vaivaa pääasiassa ylitsepääsemätön tyhjyys, eikä parivaljakon keskinäinen kemiakaan toimi niin hyvin, että heppujen sanailuista saisi paria hymyä enempää irti. Tuskaista on meno, niin mafioso Vittillä kuin katsojallakin.
Kuten moni muukin tarkkaavaisempi katsoja on jo tähän mennessä ehtinyt huomaamaan, on De Nirolla ollut viime vuosina kyllä epätavallisen paksut linssit nenällään leffatarjouksia selatessaan. Kyllähän sen toki ymmärtää, että vanhemmiten ja kenties uran ehtoopuolelle ehtiessään paappa haluaa siirtää rollaattorin hetkeksi sivuun, irrotella vähän ja vaihtaa maisemia toimintarymistelyistä komedian puolelle. Jep, ja vaikka rankemmat leffat ovatkin vaihtuneet hieman kevyempiin, ei tuttu rooli alamaailman kenraalina ole menettänyt arvoaan De Niron silmissä. Mafiapomona heilutaan edelleen, mutta tämä Vitti onkin sellainen veitikka että välillä sitä mietiskelee, jotta onkohan tuo Robert nyt ihan tosissaan vai itseironiastako tässä on kyse. Pari yllättävänkin hauskaa vitsiä kyllä löytyy, alapäällä tai ilman, mutta se siitä.
Jatkoterapian tarpeessa on aika tyypillinen heppoisempaan viihteeseen nojaava leffa. Sitä mahdollisesti katselee sopivan veltossa ja aivokuolleessa tilassa kertakäyttösekoilua hakiessa, mutta sen kummallisempia siltä ei kannata odotella. Haamujengin rautaisen nelikon Egon, eli Harold Ramis ohjaili aikalailla väkisin väännetyn juonen kuvaksi yhtä laiskasti kuin edellisessäkin osassa. Ainoat vetovoiman rippeet lähtevät hemputtelevasta De Nirosta, ilman häntä turha paperileffa tuskin pysyisi pinnalla hetkeä kauempaa.
nimimerkki: Lutkus
