Ah, 1920-luvun loppupuolen Hollywood! Mykkäelokuvien aikakausi ja leffateatteriin mennään puku päällä! Elokuvien suosio on räjähtänyt ja koko kansan suosikkinäyttelijä George Valentin (Jean Dujardin) – koiransa kera – on jälleen tähdittänyt uuden hittielokuvan. Taitavasti yleisöään käsissä pitelevä Valentin törmää vahingossa nuoreen, kauniiseen naiseen, Peppy Milleriin (Bérénice Bejo), joka päätyy myös kameroiden eteen. Muutoksen tuulet kuitenkin mylläävät Hollywoodissa, kun äänielokuvat korvaavat mykkäelokuvat ja Miller nousee elokuva elokuvalta Hollywoodin ykkösnimeksi. Mykkäkauden tähti Valentinin ura pysähtyy ja elämä lähtee rajuun laskuun kokien avioeron, vuoden 1929 pörssiromahduksen ja masennuksen.
“Make way for the young!”Voidaan jo nyt sanoa, että ohjaaja-tuottaja Michel Hazanavicius on luonut ainutlaatuisen ja aikaakestävän mestariteoksen. Kuka olisi osannut odottaa että vielä vuonna 2011 tehdään mustavalkoinen mykkäelokuva, joka tulee olemaan yksi vuosikymmenen vaikuttavimmista elokuvista? Ajassa taaksepäin palaava The Artist vaikuttaa nykyajan filmatisointien keskellä pieneltä outolinnulta ja taideihmisille suunnatulta “joopa joo”:lta, mutta kyseessä on silti aito ja luonnollinen leffa.
Jokainen The Artistin osa-alue on täydellinen tai hipoo täydellisyyttä. Jean Dujardin on tehnyt uskomattoman roolisuorituksen itseään etsivänä entisenä filmitähtenä, joka vajoaa itsetuhoon asti. Bérénice Bejonin Peppy Miller on kuin aikakoneella tuotu näyttelijätär 1930-luvulta. Mutta erityinen kunniamaininta menee Jean Dujardinille tunteiden taidokkaasta tuomisesta esille, joka on erittäin vaikeaa mykkäelokuvissa. Hän antaa katsojiin tarttuvaa surua ja iloa, käsinkosketeltavaa tunnetta.
Hazanavicius on vastannut mykkäelokuvan haasteihin enemmän kuin hyvin. Mykkäelokuvissa musiikin tärkeys nousee ja tässä siinä on onnistuttu loistavasti. The Artist omaa yhden upeimmista, kauneimmista ja tunteita herättävimmistä soundtrackeistä, mitä olen koskaan kuullut. Lähes taukoamaton klassinen mykkäelokuvamusiikki on kuin varjo tunteiden takana, vahvistaen kohtauksia ja vieden tarinaa eteenpäin. Luoden lisää kunnioitusta vanhan ajan leffoja kohtaan, tässä elokuvassa ei kertaakaan käytetty zoomia, sillä kyseistä tekniikkaa ei oltu keksitty vielä 1920-luvulla. Voin vain seurata, josko The Artist saisi aikaan sysäyksen, joka luo lisää leffoja ilman nykyajan tietokonetehosteita.
The Artist on kaunis, ainutlaatuinen elokuva, joka muistuttaa, miksi me rakastamme elokuvia. Se on aikakone, joka vie 100 minuutin ajaksi takaisin elokuvien kulta-aikaan, 1930-luvun Hollywoodiin. Erityisesti vanhojen elokuvien ystävien on nähtävä tämä, mutta en epäile hetkeäkään suositellessani tätä jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. Kyseessä on yksi kauneimmista ja tyylikkäimmistä näkemistäni elokuvista, joka on sekä hauska että surullinen.
