Lars von Trierin kirjoittama Riget-sarja sai aikoinaan monet pauloihinsa, ja yksi näistä tanskalaiseen kulttiminisarjaan ihastuneista oli Stephen King. King hautoi omaa versiotaan sarjasta pitkään, ja lopulta sai vaihdettua Salainen ikkuna, salainen puutarha –novellinsa oikeudet Rigetin remake-oikeuksiin. Ja siitä se sitten lähti, kasvoi ja varttui Kingdom hospitaliksi eli suomalaisittain Stephen Kingin Sairaalaksi.
Projekti ei tullut Kingille halvaksi, vaan hän sai pakkomielteisen kirjailijan osassaan kaivaa kuvetta ahkerasti. Ensiksi tuotantokulujen vuoksi, sitten pitääkseen hieman flopanneen sarjan primetimessa. Ja jos totta puhutaan, ehkä niin kamalasti ei olisi kannattanut investoida moiseen, vaan pikemminkin panostaa vuotavan kässärin paikkailuun.
Sairaala alkaa hyvinkin kingimäisesti auto-onnettomuudella, joka on tarkoituksellisesti suora kopio Kingin omasta vakavasta onnettomuudesta. Seuraavaksi uhriksi joutunutta suurta taiteilijaa (kappas vain ei kirjailija, vaan maalari!) ollaankin viemässä pahamaineisen Kingdomin sairaalaan ja kohtaamaan elämänsä suurin haaste. Ja lähinnä se haaste haiskahtaa kuolemalta, sillä maatessaan koomassa Peter Rickman (Jack Coleman) joutuu muinaisten haamujen pelastajaksi ja linkiksi kuolleiden ja elävien välille.
Sairaalan historiaosuus on yksi jännittävimpiä koko sarjassa. Ei silti, onhan menneisyyden varjoilla ja niiden merkityksellä pelailtu ennenkin kauhun saralla, mutta vuoteen 1869 ja Gates Fallsin kehräämön tulipaloon kurkottava tarina onnistuu tehtävässään. Kymmenien sorrettujen lapsiraukkojen hengen vaatinutta paloa seuraavat maanjäristykset, vuoden 1939 uusi tuho sekä joukko mielipuolia suorittamassa omia sairaita mielitekojaan. Siinähän sitä olisi tarinaa kerraksi. Mutta pitkäksi venähtänyt sarja ei tyydy pelailemaan pelkästään kauhun parissa, vaan pongahtelee alkuperäisteosta kunnioittaen pirullisen huumorin ja terävän draaman puolelle. Nyt lisänä nähdään myös raamatullisia ennustuksia ja ihmetekoja.
King ei ole ajatellut kai tarpeeksi pitkään sulloessaan lisäkamaa käsikirjoitukseen, sillä Sairaala on lopulta aikamoinen tilkkutäkki, jonka rumimpia tilkkuja ei jaksaisi katsoa millään, mutta parhaimmin punottuja kiemuroita tsekkaisi pidempäänkin. Parhaat hetket sijoittuvat kolmen neljänneksen tienoille ja antavat toivoa huikeasti lopusta, jota ei kuitenkaan saada. Loppu on jopa hieman töksähtävä kaiken koetun ja hahmojen kanssa eletyn jälkeen.
Hahmojen puolesta todella saa elää. Siitä von Trier, Stephen ja muu jengi ansaitsevat ison kiitoksen. Vaikka joukossa ei nyt mitään jättistaroja olekaan, niin henkilökohtaiset suoritukset kantavat pitkälle. Bruce Davison on saanut itselleen alkuperäissarjan Helmerin, sen v*ttumaisen lääkärin (jos kiltisti sanotaan), roolin ja vetäisee lopulta hienon komediaa sisältävän suorituksen. Lukuisia sarjoja kierrelleessä Andrew McCarthyssa on yllättävän paljon karismaa, ja sillä hän siivittääkin sairaalan ykköslääkäri Hookin sankaruuteen. Vanha kunnon Diane Ladd (Alice ei asu enää täällä, Villi sydän) esittää jonkin sortin meediota ja ottaa kuoleman lailla korisevan sairaalan pelastamisen tehtäväkseen. Kehissä nähdään myös pikaisesti King itse Johnny B. Goodena (heh) sekä Lostista tuttu Evangeline Lilly. Herra Jamie Harrold on niin pöhkö vanhempaan naiseen rakastuneena lääkärismiehenä, että monesti täytyy miettiä, että vedetäänkö tässä nyt aivan överiksi vai päinvastoin. Ainakin hassun ilmeen miekkonen saa kasvoilleen haaveillessaan seksistä ruumishuoneessa.
Kuvauksissa vasta 9-vuotias Jodelle Ferland ansaitsee ihan oman kappaleensa. Täytyy myöntää, että aika huikea suoritus noin pieneltä penskalta. Varsinkin kun roolin vaativa tumman meikin laittamisen on täytynyt kestää ikuisuuksia, tai näin ainakin oletan. Hurmaava hymy kasvoillaan Jodelle ainakin kulkee ja katsoo välillä niin suruisasti, että pienen Mary Jensen –haamun harteilla tosiaan tuntuu olevan koko maailman paino.
Jos näyttelijäpuoli on kondiksessa, niin samaa ei uskalla sanoa musasta. Musiikinsuunnittelusta vastannut henkilö ei ole selvästikään tiennyt mitä tahtoo, vaan on poukkoillut päätöksissään kuin SM-liigatuomari. Välillä ollaan niin sairaan coolia ja fiilistellään kuin vaikkapa Mullan alla –sarjan introssa, mutta sitten vedetäänkin jo Basement Jaxxin tahdissa minuuttitolkulla päättömän miehen tanssia. Tai sitten vain soitellaan niitä vanhoja oldies-hittejä, jotta 60- ja 70-lukujen rockiin tykästynyttä Kingiä hymyilyttäisi.
Sairaalan pahin ongelma on se, että se ailahtelee samalla lailla kuin musiikkivalintansa. Puolessa välissä seikkaillaan selvästi Tylsyyden käytävillä, eikä Kingdom Hospitalin pimeydessä. Muutamassa jaksossa on jopa sellaista “lopu jo!” –fiilistä, kun taas parhaimmillaan sitä katselisi koko homman pötkössä. Parhaimmat hetket koetaan Kingin itsensä ideoiman (aah, kuka muu lisäisikään baseball-dramatiikkaa Rigetiin!) vuoden 1987 baseball-finaalin ja sen jälkihöyryjen ponnahtaessa ruutuun. Harvassa ns. laatudraamassakaan, en moiseksi Sairaalaa laskisi, nähdään yhtä viiltäviä hetkiä kuin Earl Candletonin antisankaruutta ja ankaraa kohtaloa tarkasteltaessa. Palahan siinä on ihan kurkussa. Onneksi pelastajat tekevät kaikkensa jopa maailmojen välissä asustavien puolesta…
Sairaala on lopulta ihan positiivinen kokemus, vaikka se näyttää paikoin aivan liikaa ohjaajaltaan eli Craig R. Baxleyltä: välähdyksiä surkeaakin surkeammista tehostemössöilyistä, piiiiitkiä hengähdystaukoja ja toljottamista suu auki kohti mystistä tuntematonta voimaa. Aikamoinen sekoitus siis. Pitkään kaksi tähtöstä/pallukkaa tuntui oikealta, mutta uskonnollisen matskun, Candletonin ja näyttelijöiden vuoksi keskiverrot kolme pojoa on ansaittua. Suositellaan niille, jotka tahtovat a) nähdä Stephen Kingin tuotoksia b) nauraa hihitellä vihastuttavalle Steg-lääkärille c) miettiä mitä yhteistä on Anubiksella ja muurahaiskarhulla tai d) vain seurailla tuntitolkulla kevyttä kauhuviihdettä. Ja tietenkin jos kaikki vaihtoehdot kuulostavat mielenkiintoisilta, niin silloin Sairaala lie juuri Sinulle muutakin kuin hieman keskitason yläpuolella taiteilevaa viihdettä.
