Ehkä joskus tulee aika, jolloin Monty Pythonin nimi on monille yhtä tuntematon kuin separaattorin käyttötarkoitus tänään. Silloin Pythoneihin voisi olla hyvä tutustua tämän dokumenttimöhkäleen kautta. Möhkäleestä juuri voidaan puhua, sillä sketsiryhmän historiaa jauhetaan pippurimyllyn tarkkuudella tässä sarjassa peräti kuusi tunnin jaksoa.
Niin riemukkaan nasevasti kuin Monty Python -tiimi komedisarjassaan maailmaa ja sen menoa tarkasteli, voi dokumentin sisältö jopa yllättää. Yhdessä sekä materiaalinsa kirjoittamisesta että näyttelemisestä vastanneet hupiveikot esiintyvät dokumentissa pääasiassa erikseen haastateltuina. Ovat Pythonit puheväleissä, mutta toisin kuin vaikkapa monet amerikkalaiset kollegansa, he eivät mielin kielin toisiaan nuoleskele. Pythonien suhde toisiinsa on kuin hopeahääpäivänsä ohittaneella avioparilla, joka aikoinaan laittoi hynttyyt yhteen lähinnä taloudellisista syistä. Tähän mennessä toisen puolen viat ovat liiankin tuttuja, mutta suhteessa on ollut ja on edelleen jotakin sellaista, joka hyvinä päivinä kipinöi.
Pythonien lisäksi dokkarissa avaa sanaista arkkuaan joukko ihmisiä, jotka ovat työskennelleet heidän kanssaan tai kasvaneet itse viihdyttäjiksi heitä seuraten. ”Käärmesirkuksen herrat” ovat anekdootteineen enimmäkseen letkeän leppoisia kuin naapurin pappa, mutta muut haastateltavat saattavat aiheuttaa väristyksiä. Esimerkiksi nuoremman polven koomikko Russell Brand vaikuttaa osiossaan pojulta, jolla ei ole paljon muuta annettavaa kuin sähäkkä hiuspehkonsa. Se on tietysti hauska surrealistisissa ulottuvuuksissaan, mutta Brandin kytkös Pythoneihin jää muussa mielessä ohkaiseksi. Herää kysymys, onko Brand mukana vaikkapa jonkun Pythonin idean pohjalta: ”Yes, laittakaa siihen that young chap, joka on kuin sillä olisi a pile of liqourice päässään. He would look nice Terryn animaatioiden välissä!”
Itse Pythoneista ärsyttävin kuva muodostuu dokumentin myötä Eric Idlestä. Puuhakas miekkonen on eniten äänessä dokumenttisarjan kahdessa viimeisessä osassa, jotka käsittelevät sketisryhmän tuoreimpia tempauksia. Idle, joka on aiemmin jäänyt mielestään muiden tiimiläisten varjoon, häärää kokoon musikaalista komediaelämystä ja nostaa häntäänsä kuin energiajuomalla itsensä iskuun saattanut vanha kolli. Ärsyttävyys ei varmasti ole kokonaan Ideln oma vika. Kuusi jaksoa Pythoneiden (kirjaimellisesta) synnystä 2000-luvulle on suuruudenhullua luokkaa.
Sisältöä on tuntitolkulla, kuten vanhoja sketsejä sekä Pythoneilta että näiden esikuvilta ja useita haastatteluja eri henkilöiltä, mutta sen rajaaminen ja jakaminen olisi vaatinut enemmän harkintaa. Mm. nippelitieto jokaisen Pythonin koulumenestyksestä ei varsinaisesti ole materiaalia, joka auttaisi ilman kunnon analysointia katsojaa pitemmälle Pythonien luolaan. Toisaalta taas huumoriryhmän eri esikuvista olisi voinut puhua pidempäänkin. Vaikka moni antiikkinen show on iäksi kadonnut tai hukattu – kohtalo, joka ilman Terry Gilliamia olisi kohdannut myös Pythonien show’ta – sitä suuremmalla syyllä niistä ja niiden vaikutuksesta soisi tietää lisää sellaisilta, jotka ilmeisen hyvin vielä muistavat niitä.
Laajasta ja jonkin verran hajanaisesta sisällöstään huolimatta dokumenttisarja Monty Python – totuutta hipoen on monumentti, joka pysyy pystyssä. Python-fanaatikoille uutta tietoa siinä on tarjolla niukalti, jos ollenkaan. Eheät sketsinäytteet ja huvittajauransa pituudesta herttaisen hämmentyneet Python-papat (sekä arkistonauhoilta puhuva Graham Chapman, se jo kuollut jäsen) ovat riehakkuudessaan ja avoimuudessaan silti mieluista seurattavaa. Mainioksi on myös mainittava sarjan niin ikään monumentaalinen tunnussävelmä, josta viimeisen osan version tulkitsee Bruce Dickinson. Kuten jamesbondmaisia pauhuja tapaileva tunnuslaulu kertoo, tämä ei ehkä ole viimeinen Monty Python -dokumentti. Mutta niistä kattavimpiin ja kunnianhimoisempiin se tulee varmasti kuulumaan yhä silloinkin, kun John Cleese (isänsä alk. Cheese) on juustona kuussa, Eric Idle viettämässä loputonta joulua, Terry Jones esiintyy viimeisen kerran muussa kuin housuissa (joko uruilla tai ilman), Terry Gilliam on nakannut tussinsa nurkkaan ja Michael Palin häipynyt viimeiselle matkalleen.
Monumentin kunniaksi klassinen Python-vitsi, jonka kaltaisia se pursuaa:
Kuningas: One day, lad, all this will be yours.
Prinssi: What, the curtains?
Kuningas: No, not the curtains, lad, all that you can see stretched out over the valleys and the hills! That’ll be your kingdom, lad.
