Charlie Simms (Chris O’Donnell) opiskelee hienostuneessa Baird-oppilaitoksessa stipendillä. Rahalle on siis tarvetta ja hän ottaa tehtäväkseen toimia everstiluutnantti Frank Sladen (Al Pacino) vahtina. Valitettavasti kyseisellä sokeutuneella, äksyllä, viinaa hörsivällä ja paksupäisellä sotilaalla on omia suunnitelmia joihin Charlie sotkeutuu. Lisätään yhtälöön vielä koulun rehtori Traskille (James Rebhorn) tehty kepponen jonka seuraukset varjostavat, joten odottamaton retki New Yorkiin sisältää draamaa enemmän kuin vähän.
Martin Brestin näillä näkymin kuoli surkeaan tekeleeseen, mutta se ei tarkoita hänen olevan kyvytön ohjaaja. Vaikka tarina vaikuttaa tylsältä draamalta on se enemmänkin road-movien henkeä seuraava vaellus- ja kasvukertomus. Mukana on vankkaa, suorastaan tuskallista draamaa, reippaita monologeja ja huumoriakaan ei ole unohdettu matkasta. Bo Goldmanin sovittaman elokuvan ainoa haittapuoli on hieman liiallinen pituus, sillä loppu on hieman pitkäksi venytetty, mutta muuten kyseessä on laadukas draama.
Road-movien hengessä päähenkilöitä on kaksi. On nuuppa, itseään epäilevä ja ulkopuoliseksi muodostunut Charlie joka joutuu enemmän tai vähemmän vastoin tahtoaan olemaan mukana värikkäässä tapahtumaketjussa. Nuupan pojan vastapainona on silkkaa nitroglyseriiniä: Al Pacino ja Oscar-palkinnon arvoisessa työssä. Everstiluutnantti Frank Slade hallitsee elokuvaa silkalla ristiriitaisella karismalla. Hän heittää törkykommenttia ja rähjää, mutta törkykommenttien alla on suorastaan jumaloiva rakkaus kauniimpaa sukupuolta kohtaan. Sladen retki on jonkinlaisen eksistentialisen hedonismin huipentuma mikä kuitenkin ohjautuu sivuraiteelle. Joka tapauksessa Pacinon räjähtävä ääni purkautuu esiin koko alleviivaavassa voimassaan ja lisäksi suoritus on erinomaisen uskottava. Kertaakaan ei sokeuden illuusio repeile mikä on melkoisen hyvin tehty, sillä Slade ei käytä aurinkolaseja paljoa ja lähikuvia on runsaasti. Selvä on että Pacino hallitsee elokuvaa silkalla kokemuksella ja arvovallalla, mutta O’Donnell panee tehokkaasti kampoihin muistuttaen että päähenkilöitä on kaksi.
Tarina on yksinkertainen, mutta [I]Naisen tuoksu[/I] ei ole pelkkää Pacinon rähjäystä ja monologia, sillä O’Donnell antaa vahvan tukisuorituksen ja tarinassakin on potkua.
