Kun elokuvia katsoo tarpeeksi paljon sitä huomaa kuinka ne noudattavat samantapaisia ratkaisuja. Nyt käsittelyssä oleva [I]They Saved Hitler’s Brain[/I] on tehty hämmästyttävän nerokkaalla metodilla: harsimalla jo olemassa olevaan elokuvaan lisää kohtauksia ja koska kukaan ei kiinnittänyt paskankaan vertaa sellaisiin seikkoihin kuin jatkumo, juoni tai toteutus niin lopputulos on jonkinlainen neo-post-anti-surrealismin merkkiteos. Toisaalta sellaista hetkeä tuskin koskaan tulee jolloin sitä voidaan pitää hyvänä elokuvana. Tai edes elokuvana.
Koska elokuvan tekotapa on sitä mitä se on ei ohjaustyöstä voi puhua yhtään. Elokuvan pääasiallinen puolisko (se mihin liittyy nazeja) on jokseenkin katsomiskelpoista ainesta, mutta kun sihen lisää sen toisen, erikeeperillä huonosti mukaan liimatun lisämateriaalin on lopputulos jossain katastrofaalisen ja täyspaskan välisessä höttöisessä lima-aallokossa. Se mnkä juonesta saa selville on se että joukko nazeja juonittelee joukkomurhaamista ja apuna on luonnollisesti Hitlerin pää (Bill Freed).
Näyttelijäntyön eritteleminen on tällaisien “elokuvien” tapauksessa on melkoisen vaikeaa, sillä suoritukset ovat kaikki naurettavan ali- tai ehkä ylivedettyjä. Joskus jopa samanaikaisesti.
Surkeamman ja surkeimman välissä sekavana harhaileva toteutus, hölmö lähtökohta (ilman kieltä poskessa) ja kaikki muu itsensä mahdolliseksi osoittava surkeus hyppäävät tehosekoittimeen ja syntynyt epämääräisten kokkareiden smegma löi itsensä calccuna-sarjan mestaruuskilpailuun. Puhumattakaan siitä että se on surkein Alleikirjoittaneen näkemä nazileffa. Yhden kerran tämän tekeleen voi katsoa vain nähdäkseen kuinka alas laatuloikka voi mätkähtää ja se on erittäin alhaalla. Ainutlaatuisuus ei ole laadun tae ja tämä “”elokuva”” on todellakin ainutlaatuinen tapaus, joskin surkeat tekeleet ovat kaikki toistensa kaltaisia.
