Nyt se on virallista: Rob Schneider on ärsyttävin, huonoin ja epähauskin koomikko ikinä. Erityisen merkittäväksi saavutuksen tekee se etten ikimaailmassa olisi uskonut näkeväni kyseiseltä hemmolta enää filmiä Elukka pa***mpaa tapausta. Kerrankos sitä itse kukin erehtyy. Kenties merkittävin ero Elukkaan löytyy ”ohjaaja”puolelta, puikoissa häärii nimittäin lukuisista yhteistöistään toisen mielipiteitä vahvasti jakavan koomikko/näyttelijä Adam Sandlerin kanssa tunnettu Dennis Dugan. En ole (vaihtopenkin vakkareiden perusteella) luojan kiitos nähnyt hänen muita leffojaan, mutta tämän jälkeen en niihin koskisikaan edes pitkän tikun kanssa.
Elokuvan jonkinlainen juonentapainen seuraa kolmen kiusatun luuserin perustaman baseballjoukkueen tarinaa. Vastoin kaikki ennakko-odotuksia joukkue alkaakin menestyä ja yhtäkkiä poppoosta tulee kaikille nyhveröille tapauksille esikuva. Kun sitten paljastuukin, että ryhmänjohtaja Gus (Schneider) onkin itse nuoruudessaan ollut kiusaaja, nousee vesilasiin aivan hillitön pyörremyrsky. Huisaa eikö vain? Mukana ratkiriemukkaassa menossa on myös joukko (melkein) tunnettuja nimiä toinen toistaan hauskemmissa rooleissa!
Jos listaisin ainoastaan elokuvan hyvät puolet, arvostelu loppuisi tähän ja näkisitte vain anteliaan puoli tähteä tuossa alapuolella. Koska kuitenkin pätevä arvostelu vaatii osasten hivenen tarkempaa erittelyä olen pakotettu jatkamaan. Vastakysymys: mikä filmissä sitten on pielessä? Ei sen enempää eikä vähempää kuin kaikki. Voisin angstata näyttelijöiden suorituksista, haukkua huumorin ala-arvoiseksi ja paikoin jopa loukkaavaksi, moittia käsikirjoituksen copypaste tekniikkaa sekä kehoittaa kaikkia kiertämään tämän kaukaa mutten näe sille mitään funktiota. Asian ydin on varmaankin ymmärretty.
Ainut asia, joka edes jollain käsittämättömän abstraktilla tasolla olisi voinut toimia leffan eduksi olisi ollut energiatason nosto vihanherätyksellä muttei tästä pötkäleestä ole edes siihen. Katsoja ajautuu pikemminkin masentuneen katatoniseen tilaan, josta palautuminen riippuu täysin ko henkilön kyvykkyydestä nähdä liki typötyhjä lasi enemmän täysinäisenä kuin tyhjänä. Toinen mitä erinomaisin asia vv:n suhteen on se, mitä on usein tapana sanoa sysikammottavien leffojen yhteydessä. Vaikkei sitä varmaankaan tule ajatelleeksi ennen kuin viikkoa katselun jälkeen, pituutta pätkällä on ”vain” runsaat 80 minuuttia.
Huonojen elokuvien ystävät saattavat tässä vaiheessa herätä innokkaina bungaloweistaan ja todeta; tuossapa parahultainen leffa katselulistalleni. Tervemenoa vaan jos tuntemus siitä kuinka aivot valuvat korvan kautta ulos, kiinteytyvät, vetäisevät makoisat ripaskat pöydän kulmalla, karkaavat ja viikon päästä saat maisemakortin Norjasta, jossa lukee ettei paluuta tapahdu ennen kuin kaikki vaihtopenkin vakkareiden kopiot on hävitetty maan päältä ikiajoiksi miellyttää sinua. Niin että joskus on ihan hyvä myöntää ettei kaikkea välttämättä tarvitse nähdä.
Koska vaikuttaa ilmeiseltä ettei tämän lannanhajuisen tuotoksen työstössä ole nähty nimeksikään aikaa tahi vaivaa, en näe syytä muuttaa linjaa liian radikaalisti tässä kohtaa. Siispä arvostelun loppu on oikeasti lähellä. Vaihtopenkin vakkarit on aito puolen tähden leffa, jota en näyttäisi edes pahimmalle vihamiehelleni (vitsi,vitsi) ja jota itse vältän tästedes kuin ruttoa paitsi tietenkin jos Don Corleone tekee minulle tarjouksen, josta ei yksinkertaisesti voi kieltäytyä.
