Heather Masonin (Adelaide Clemens) perheyksikkö viettää kiertelevää elämää. Isäukko Harry (Sean Bean) aikoinaan tappoi miehen (Chad Camilleri) ja he ovat olleet pakomatkalla jo pitkään. Puhumattakaan unista joita Heather näkee. Yksityisetsivä Douglas Cartland (Martin Donovan) kuitenkin teki työnsä huolella ja hänet palkannut uskonnollinen ryhmittymä on myös sinnikäs ja lähetti Vincentin (Kit Harington) omaksi agentikseen. Lyhyenä versiona Heather suuntaa kaupunkiin mitä hallinnoi Claudia Wolf (Carrie-Anne Moss) ja mitä hallitsee Alessa Gillespie (Adelaide Clemens) ja jonka suojelija (Roberto Campanella) tuntee vain drakonisen menetelmän.
Ensimmäinen [movie]Silent Hill[/movie] oli varsin lähtökohtaansa kunnioittava ja elokuvanakin toimiva kauhupläjäys ja sellaisena miellyttävä yllätys viiteryhmästään. Michael J. Bassett ohjaa ja käsikirjoittaa suoran, mutta vuosia myöhemmin tapahtuvan jatko-osan. Lähdemateriaalin sovitus toimii ja näyttelijät ovat laadukkaita, mutta ne asiat joissa Christophe Gans ja Roger Avary onnistuivat laadukkaasti niin Michael J. Bassett onnistuu vain rimaa hipoen. Ehkä merkitys on siinä että Bassett käyttää laajan, moni-ilmeikkään ja groteskin tarinan kertomiseen vain puolitoista tuntia. Se on liian vähän tähän aiheeseen ja lisäksi mukaan laitettu gore on kesympää ja vähälukuisempaa.
Adelaide Clemens on yllättävän jämäkässä pääroolissa tyttärenä jonka ensimmäinen koulupäivä saa odottamattoman vierailijan ja sen jälkeen muuttuu helvetiksi. Lisäksi hän on suorastaan hätkähdyttävä Alessa joka tuntee vain tuskaa ja raivoa. Kit Harington ei törki ärsytysnappia roolissaan epäonnistuvana agenttina ja hän inhimillistää Silent Hillin asukkaat. Carrie-Anne Moss saa lyhyestä roolistaan huolimatta aikaan todella kammottavan noita-akan jolle mikään keino ei ole liian alhainen. Sean Bean tuo esiin kykynsä näytellä sisältään erittäin pehmeää miestä joka kuitenkin nurkkaan ajettuaan taistelee hurjemmin kuin berzerkkeri ja joka pitää lupauksensa suurella henkilökohtaisella hinnalla. Malcolm McDowell ja Deborah Kara Unger ovat yhden kohtauksen ihmeitä ja tittelinsä arvoisia ja Roberto Campanella vielä enemmän.
Varsin toimiva kauhustelu, mutta lähdemateriaalin ystäville luvassa on pettymys ja kaiken lisäksi rytmi on aivan liian hektinen. Hienot kohtaukset loppuvat liian nopeasti ja eivät muodosta kovinkaan lujaa jatkumoa.
