Koska pieni huolimattomuus sopii Gamera -sarjan parissa pähkäilemiseen kuin hassu vappunenä humalaiseen päähän, skippasin vahingossa neljännen osan Gamera vs. Viras ja tuijottelinkin läpi viidennen pätkän, Gamera vs. Guironin. En nyt siis tiedä, mitä ihmettä edellisessä osassa tapahtui, mutta loikka sinällään erittäin ansiokkaasta kolmannesta osasta (vs. Gyaos) on suorastaan megalomaanisen suuri. Ei välttämättä tasollisesti, mutta sisällöltään kyllä.
Siinä, missä kolme ensimmäistä Gameraa sisälsivät lähinnä takuuvarmaa ja yllätyksetöntä kaiju-mälläystä pyrkii neljästä edellisestä leffasta kolme ohjannut Noriaki Yuasa rikkomaan kaavaa tällä kertaa minkä ehtii. Todennäköisesti ukko vielä räkättää paskaisesti päälle katsojan levitellessä käsiään kysymysmerkit tyhmänä ammottavasta suusta pulpahdellen. Kuten tavaksi on jo alkanut muodostumaan, on keskiössä tälläkin kertaa ärsyttävä kakara, itse asiassa kaksin kappalein näitä vaahtosammuttimia.
Akio ja Tom ovat kaksi näsäviisasta nörttipoikaa, jotka kiikaroivat iltaisin avaruutta löytääkseen uuden tähden, mielellään vieläpä sellaisen, jolla voisi olla elämää. Wham bam, lentävä lautanen laskeutuu. NASA, Neuvostoliitto, Japanin armeija ja kaasulaitos päästävät laitteen seulan läpi tuosta vaan, mutta toki nämä ala-asteen Einsteinit bongaavat mokoman härpäkkeen välittömästi. Unelmanaan sodaton ja sivistyneempi maailma pojat hyppäävät miehittämättömän aluksen kyytiin ja crash boom bang, pian sitä ollaankin kaulaa myöten kusessa paitsi aivoja syövien tinafoliohumanoidien, myös vertajanoavan SPACE GYAOSIN ja kokonaan uuden tuttavuuden, lihaveitsinenäisen Guiron -vahtikoiran kanssa jossain linnunradan laitamilla.
Gamera vs. Guironon juuri sellainen B-elokuva, joiden takia ns. huonoillakin leffoilla on oma vannoutunut kannattajakuntansa. Sympaattiset kumipukuhirviöt tappelevat brutaalisti kuolemaan asti, juoni poukkoilee pallosalaman energialla seinistä kattoon ja lattian läpi takaisin, avaruusolennot ovat teknologisesti kehittyneitä mutta pohjattoman ikäviä otuksia noin muuten ja lähes kaikki edellisiä osia (sekä kaiju-leffoja yleensäkin) rasittanut ”turha skäbäliini” on karsittu minimiin. 60-lukulaisen psykedeelinen sekomusa pauhaa aivan vääränlaisissa kohtauksissa, Gamera heittää tusinan kieppiä tangosta roikkuen ennen taisteluun lähtöä IHAN VAIN BOSSATAKSEEN ja Guiron ampuu sieraimistaan heittotähtiä.
Ainoa harmituksen aiheeni tätä leffaa koskien on se, että en nähnyt sitä pikkuskloddina. Olisin ihan tosissaan rakastanut pläjäystä skidinä. No, diggasin kyllä ihan älyttömästi nytkin. Välillä sai nauraa vedet silmissä, sitten hypätä tuulettamaan Gameran boss man -meiningeille ja sit taas vähe nauraa. Kunnes tulee jotain niin omituista ja hämmentävää, että ei tiedä pitäisikö nauraa vai ei, minkä jälkeen tapahtuukin todennäköisesti taas jotain todella mageeta. Aivan reikäpäinen elokuva, suosittelen lapsille, lapsenmielisille ja kaikille, jotka tällaisesta rehellisestä roskafilmitykityksestä diggaatte. Meitä on paljon, ja loputkin voisivat jo tunnustaa ja tulla ulos sieltä ahtaasta laatuelokuvakaapistaan 😉
