Vuonna 2007 Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez herättivät yhteistyöelokuvalla Grindhouse b-leffat kuolleista. Samana vuonna Michael Davisin elokuvan mittainen ammuskelukohtaus Shoot ’Em Up rynnisti valkokankaille esittämään huikean hienosti toteutettuja toimintakohtauksia ja naureskelemaan juonen järkevyyden tarpeellisuudelle. Seuraavana kesänä Timur Bekmambetovin Wanted jatkoi saman viihdeperseilyn tarjoamista. Tässä vanavedessä on selkeästi kyhätty myös Tournament, joka on syntynyt toimintakohtausten ympärille, mutta sortuu pyrkimyksiin järjellistää juonenkulku.
Seitsemän vuoden välein maailman salamurhaajille tarjoutuu mahdollisuus ottaa osaa erikoislaatuiseen kilpailuun. Mukaan ilmoittautuneet kokoontuvat pahaa-aavistamattomaan kaupunkiin, ja tavoitteena on ottaa kisailevat kollegat hengiltä. Voittajaa odottaa kunnian lisäksi aimo tukku rahaa, ja samaan aikaan kaupungin videovalvonnan välityksellä matsia seuraavat eksentriset ja stereotyyppisen näköiset ökyrikkaat voivat lyödä vetoa suosikkinsa puolesta.
Mistään sokkona huidotusta kuurupiilosta ei ole kyse, sillä jokaiseen kilpailijaan asennetaan jonkin sortin paikannin. Hyvitykseksi tästä saadaan seurantalaite, jolla voi kätevästi tutkia kilpakumppanien sijaintia. Eräs kisailijoista kuitenkin saa tarpeekseen signaalinlähettäjästään, ja paikannin päätyy älyvapaiden ja erittäin kyseenalaisten käänteiden kautta rentun pappi Jospeh MacAvoyn (Robert Carlyle) kehoon. Liperikaulus saa suojakseen erään kilpailijoista, kauniin Lai Lai Zhenin (Kelly Hu), joka pyrkii – toisin kuin kanssakilpailijansa – pitämään papin hengissä kisan loppuun asti.
Britanniassa ja Bulgariassa purkitettu Battle Royale–sovitus ryskää komeasti, jos toiminnasta pitää ja aivot unohtuvat sinne kuuluisaan narikkaan. Ongelmana ei ole toimintakohtausten määrä, vaan niiden välille kasatut juonirakennelmat. Raha, maine ja kunnia eivät ole olleet kaikkien kisaajien motivaation lähteenä, ja kilpailun sekunttitarkkaa seuraamistakin yritetään pakolla tolkullistaa. Kun pappi MacAvoy hörppää seurantalaitteen sisuksiinsa kahvin mukana, toivoisi menoon sen sijaan lisää jonkin sortin äkkivääryyttä ja b-leffahenkeä. Miltä esimerkiksi kuulostaisi Antero Mertaranta elävöittämässä tulosseurantaa? Tiukkapintaisen toiminnan rinnalle olisi kaivannut lähinnä nopeasti ja halvoin perustein vaihtuvaa vihulaisjahtia. Nyt lähtöasetelmat jäävät absurdeiksi, eikä hahmojen syventäminen sovi aina tähän henkeen, joka nousee välillä muistuttamaan olemassaolostaan, kuten strippibaariin sijoittuvassa räiskintäkohtauksessa.
Mutta siis, toiminnastahan tässä on kyse. Jonkin verran on mukana rutiinipuristusta, mutta loppua kohden vauhti tietenkin yltyy. Yksistään muutama näyttävä stuntti ja pari erittäin hienosti toteutettua toimintakohtausta erilaisissa puitteissa pelastavat paljon. Sekin on mukavaa, että perinteisten pyssynheiluttelijoiden lisäksi kisassa on mukana eri tyylillä taaplaavia taistelijoita. Joku tykkää raketinheittimestä, toinen tarkk’ampujantyöstä. Selkeimmin silmään pistää Casino Royalessakin loikkinut, parkourin perustajiin lukeutuva Sebastien Foucan. Parkourin käyttäminen toimintaelokuvissa on jonkin verran jo ehtinyt jopa kliseistyä, mutta yhtä kohtausta lukuun ottamatta Foucanin taidoilla ei maiskutella ylimääräistä. Sen sijaan hänen läsnäolonsa mahdollistaa erittäin mallikkaan mätkintäkohtauksen liikkuvassa doubledeckerissä, ja kirjoittajan fetissi toimintakohtauksista liikkuvissa ajoneuvoissa sai tyydytyksensä. Yleisesti tosin on sanottava, että jatkuva narujen varassa lentely ärsyttää jonkin verran.
Kovapintaisten ammattitappajien keskellä aina ihailtavan säikyn oloisen Carlylen pitäisi kai tarjota katsojille jonkin sortin kiintopiste. Kyseessä on kuitenkin niin nuhjuinen tyyppihahmo, ettei tästä jaksa välittää. Lisäksi MacAvoy voisi oikeasti tehdä jotakin. En vaadi pappismiestä ryhtymään teurastuskarkeloihin, mutta tällaisessa tilanteessa voisi edes opetella pitämään asetta kädessä oikein päin. Hahmo jääkin koko kuviossa toissijaiseksi, ja huomio kiinnittyy jälleen salamurhaajiin. Jokaista 30 pelaajaa ei paria pikatutustumista lukuun ottamatta ehditä tietenkään esitellä, ja draaman yllätyksetön, kliseinen ja välillä pitkäpiimäisen tuntuinen rakentaminen pitää huolta siitä, ettei jokaista game over –taistelua voi näyttää kovin yksityiskohtaisesti. Toisaalta korvikkeeksi tarjottava verinen montaasi Ruth Jacottin Everytime We Say Goodbye-kappaleen tahtiin on komea korvike.
Elokuva alkaa kompastella jatkuvuus- ja älyttömyysongelmiin heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen, mikä ei tietenkään olisi kovin suuri ongelma, jos elokuva ei taipuisi niin maar vakavaksi. Eniten alkaa naurattaa valvontakameroiden määrä. Mokomiahan tuntuu olevan joka paikassa. Vaan hetkonen. Ettei kameroiden paljous vain olisi tarkoituksenmukainen naureskelunaihe? Valvontayhteiskunnan lisäksi tosi-tv taitaa saada oman osansa. Näistä ohimenevistä oivalluksista huolimatta lopputulos on tosin edelleen se, että elokuvan pitäisi keskittyä pelkästään toimintaan, ja tästä johtuen arvosana saa notkahtaa keskitason alapuolelle. Onnahtelustaan huolimatta Tournament on kuitenkin taidonnäyte esikoisohjaaja Scott Mannilta ja erittäin rentoa ajanvietettä.
