Murakami (Takeshi Kitano) on yakuza. Yakuza taas on japanilainen gangsteriliike jonka jäsenet on tunnistettavissa räikeistä vaatteista, tatuoinneista ja jos he ovat tyrineet – silvotuista sormista. Murakami saa tehtäväkseen mennä Okinawalle selvittämään riitaa, mutta juttu onkin petkutusta ja Murakami resuisine retkuineen joutuu piileskelemään. Ajanvietettä on gangsterien kehitettävä tylsälle rantatontille ja väkivaltakin ryöpsähtelee esille.
Takeshi Kitano, monipuolinen näyttelijä, kirjailija, elokuvantekijä ja koomikko kulkee omia polkujaan taitelijana. Sonatine on hyvä esimerkki hänen kolkosta ja kauniista, mutta kuitenkin väkivaltaisesta tyylistään missä mitä tahansa saattaa tapahtua milloin ja missä tahansa. Luonnollisesti mitä tahansa myös tapahtuu ja verinen väkivalta räjähtelee silmille rauhallisten lyyristen kuvien päätteeksi ja Kitano myös herkuttelee luodinhaavoilla ja vammoilla käyttämällä hidastusta. Rauhallisen kuvauksen, brutaalin väkivallan, ajoittain hykerryttävän mustan huumorin ja tyhmien gangstereiden yhdistelmä on jotain ainutlaatuista ja Okinawan miljöö on yleismaailmallinen peräjunttila.
Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi ‘Beat’ Takeshi’ vastaa myös pääroolista ja toimittaa vankkaa työtä. Uragangsteri ammuskelee ja terrorisoi ilmeenkään värähtämättä, joskin ajoittain on myös huvittavan ilkikurinen käytännön pilailija. Dialogi ei pohdi syntyjä syviä eikä teoissakaan ole mitään raivokasta rähjäämistä ja toimintakohtauksetkin ovat hyvin staattisia tyyliltään. Kuitenkin Kitano ilmaisee vähillä ilmeillä ja morbideilla käänteillä suurta yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä. Tarkoituksensa menettänyt vanha konna on rakennemuutoksen uhri.
Muu kaarti on melkoisen anonyymia yakuzanaamastoa. Rehvakkaita, mutta tyhmiä jolppeja suurkaupungeista joilla on räikeät paidat ja aivan liian vähän ajattelukykyä mihin tahansa tehtävään. Meno on siis melkoisen omalaatuista ja hyvä niin. Viihdyttävän aivotonta ja nopearytmistä gangsteritoimintaa ei Sonatine sisällä kuin kapeassa genrekohtaisissa ennakkoluuloissa. Lopputulos on surumielinen, lakoninen ja väkivaltainen draama rakennemuutoksen uhrista.
