Olipa kerran neuvostokansojen suuri isä nimeltä Josif Vissarionovitš Džugašvili, tovereiden ja alamaisten kesken ihan vain Stalin, Josef Stalin, Suuren isänmaallisen sodan vieläkin suurempi voittaja ja isäntä numero uuno. Sitten kävikin niin hassusti, että kuolemattomana pidetty Stalin sattuikin päästämään kylmän pierun joko luonnollisin avuin tai peräti ystävällisesti autettuna. Nikita Hrustshovin sementoitua vallan itselleen ja puhdistettua pöydän edeltäjänsä hirmuteot tuomitsemalla Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto eli ainakin hetken toivossa, josko kommunismi viimein saavutettaisiin jo silloisen sukupolven elinaikana. Hrustshov antoi tulevan ihmeen määräajaksi 80-luvun alun, ja kaikki olennainen asujaimistosta lähtien suunniteltiin tätä pikaista edistysaskelta silmällä pitäen.
Elokuvain saralla vanhan viiksivallun poismeno tarkoitti samalla tämän holhoukseen sekä henkilöpalvontaan keskittyneen kulttuuripoliittisen erikoisjärjestelyn purkua uuden vapaamman elokuvan tieltä: muun maailman tavoin myös Neuvostoliitossa nousi valtavirtaan nuoren sukupolven johdolla ns. uutena aaltona tunnettu suuntaus, joka lähtökohtaisesti pyrki erkaantumaan aiemmasta, yhä enemmän tai vähemmän Sergei Eisensteinin ja kumppaneiden vanhahtavasta tavasta tehdä ja ymmärtää elokuvataidetta. Ajan henki kulki käsi kädessä menneisyyden tuhkia harteiltaan pölistävän hallinnon ylimmän johdon tavoitteiden kanssa, ja lämmin yhteiselo tuottikin makoisan hedelmän poikineen.
Sergei Bondartšukin Ihmisen kohtalo on tarina epätoivoisen jokamiehen pyrkimyksistä löytää pakotie sodan syövereistä takaisin kotimaahansa ja entiseen elämäänsä. Vuosikausien taistelun sekä sotavankeudessa vietetyn ajan jälkeen mies palaa Äiti Venäjän syleilyyn Volgan eteläisille mutkille. Samoilla seuduilla muuan pikkupoika odottaa sodasta saapuvaksi isäänsä, jota tämä ei ole koskaan tavannutkaan. Kuka lieneekään siis tämä täysin tyhjästä köyhän perheen matalaan majaan saapuva räsyinen ukko – liekö poika vihdoin löytänyt kadonneen taattonsa, vai astuiko pikku mökkisen kynnyksen yli vain yksi muukalainen lisää? Kaunis valhe alkaa vähitellen syödä jokamiestä henkisesti, mutta antaa samalla ihmisille toivoa paremmasta.
Periaatteessa hyvinkin perustavanlaatuisiin kysymyksiin saadaan vastauksia jo tarinan alkupään muotoilussa, perustuuhan kaikki mainittu yhteen suureen takaumaan. Ikävänä puolena tarinan perusasetelma myös riisuu itsensä kaikenlaisesta jännityksestä, tiedetäänhän tarinan lopputulos näennäisesti jo kauan ennen tapahtumain tarkempaa kuvausta. Tuntuu hassulta ajatella, miten meidän aikamme Hollywoodin politikointiin tottuneelle isän ja pojan suhteesta kertova tarina itsessään on aivan sellaisenaan raikas kuin suurempikin innovaatio, vaikka Ihmisen kohtalon tekijöiden sukupolvelle kyseessä taisikin olla asetelmana täysin itsestäänselvyys. Ehkä Bondartšukin tarkoituksena olikin kertoa samalla jotain olennaista tekoajan tulevaisuuteen kohdistuvista odotuksista: ehkä poika joutuu vielä kokemaan isänsä tavoin globaalin suursodan, ehkä – ja toivottavasti – nuori sukupolvi on edeltäjäänsä viisaampi ja ymmärtää elää rauhassa.
Mihail Solohovin novelliin perustuvan tarinan henkilöhahmot ovat erittäin pinnallisia, tyhjiä ja mitäänsanomattomia. Ymmärtääkseni kyseessä on ainakin osittain tarkoituksellinen temppu, jossa katsojan sympatioita on pyritty painottamaan pitämällä henkilöhahmot mahdollisimman yksinkertaisina ja yleistasoisina, vailla menneisyyttä tai erityisiä henkilökohtaisia ominaisuuksia vähän kuin jonkun Robert Bressonin leffoissa. Pääosaa esittävä ohjaaja itse näyttää ja kuulostaa mitä keskinkertaisimmalta perusvenäläiseltä vailla pienintäkään erottuvaa erityispiirteitä, samoin päähenkilön tarina sotavankeuteen joutuneena rivimiehenä heijastaa sekin vahvasti miljoonien aikalaisten tuntoja Neuvostoliitossa. Kontekstinsa ulkopuolella tarinaan tai hahmoihin ei vain saa minkäänlaista otetta kuin enintään rasvanäpit liveten, niin vahvasti aikaansa ja paikkaansa sidottu teos Ihmisen kohtalo pohjimmiltaan on.
Hrustshovin ajasta ja suojasäästä on tosin Bondartšukin hihaan jäänyt myös palanen silloista kauneudenkaipuuta: paikka paikoin Ihmisen kohtalo näyttää kuin leikkauspöydälle jääneeltä materiaalilta Grigori Tšuhrain Balladi sotilaasta -klassikosta – joka muuten sattuu olemaan etenkin allekirjoittaneen kirjoissa ja kansissa yksi kauneimmista elokuvista kautta aikain. Jos ette usko, niin olkaapa hyvät ja kelatkaapa nopeasti läpi Bondartšukin debyyttiohjaus, ja tulette kohtaus toisensa perään näkemään täsmälleen samoja kukkasia, samat kukkeimmat vuodenajat sekä samat loputtomat viljavat tasangot horisonttiin jatkuvine hiekkateineen ja yksinäisine kuorma-autoineen kuin Tšuhrain teoksessa. Jos ei mitään muuta, niin kahden teoksen väliset yhtäläisyydet ainakin kertovat paljon elokuvanteon poliittisen ohjauksen tasosta ja laajuudesta suojasään ajan Neuvostoliitossa.
Ilmestymisaikanaan Ihmisen kohtalo oli etenkin kotimaassaan suurenmoinen menestys ja keräsi kiitosta niin paikalliselta yleisöltä kuin kriitikoiltakin: Moskovan kansainvälisiltä elokuvajuhlilta Bondartšukin teokselle lohkesi päävoitto, ja suojasään sopuisimpina vuosina Neuvostoliiton ja Amerikan käydessä diplomaattista kulttuurivaihtoa Ihmisen kohtalo valittiin yhdessä Kurjet lentävät- ja Balladi sotilaasta -klassikoiden kanssa edustamaan aikansa johtavaa sosialistista osaamista alallaan. Siinä missä kaksi muuta mainittua ovat kuitenkin nousseet vuosien varrella ansaitusti kaikkien aikojen suurteosten maineeseen, tuntuisi Ihmisen kohtalo päinvastoin unohtuneen monen muun keskinkertaisemman neuvostoelokuvan tavoin enintään kotimaansa varttuneemman yleisön sekä neukkuleffoista kiinnostuneiden harrastajien omaksi kulttisuosikiksi.
