Kahlekuningas on hiukan itselleni pimentoon jäänyt leffa. Pahat pojat dominoi teatterissa sekä Mies vailla menneisyyttä Oscarehdokkuuksineen ja Menolippu Mombasaan kilvoittelevat kotikatsojien huomiosta. Niinhän se vaan tuntuu olevan että Suomen kokoisessa maassa tehdään vuosittain muutama leffa, joihin valjastetaan isommat markkinavoimat tai ne kiinnostavat ehkä juonellisesti enemmän valtavirtoja (markkinointia silti). Muut kyntää pienemmillä keinoilla perässä. Ookoo, turha selitellä. Oli hyvä että leffa tuli napattua vuokraamon hyllyltä mukaan.
Tarina sijoittuu “rajalle”, Tornioon ja Haaparantaan vuoteen -76. Hommassa on kyse 12-vuotaan Eskon elämästä ja tämän kokemista suurista asioista. Perhe ja kotikasvatus ovat tärkeitä elementtejä myös. Arttu Kapulainen nähdään isona veljenä ja Terveet kädet -bändin laulajana. Leffassa nostetaan bändiäkin hiukan uuteen valoon kunnianosoitustyyppisesti vaikka sitä ei tule niin ajatelleeksi. Heikki Hela nappasi isän roolista parhaan sivuosajussin, jonka Vesku ottaa varmaan aika suvereenisti seuraavalla kerralla. Helan mukavan miehen imitsi ei roolista ryvety millään tapaa vaan kiltin perussuomalaisen isän osa sopii hänelle hyvin vaikka välillä kännissä sammutaankin porstuaan, sehän kuuluu kuvaan.
Kerrankin leffa, jossa omat lapsuusmuistot herää henkiin. Pläjäyksestä löytyykin monia yksityiskohtia, leikkejä, vaatteita, jotka kirvoittavat omia muistoja jollain tasolla vaikka nyt Torniosta en olekaan kotoisin eikä kahnaukset “hurrien” kanssa ole kovinkaan tuttuja paitsi ehkä kuulopuheilla.
On todella mukavaa todeta että leffan päätähti, Miika Enbuske löydettiin paikanpäältä Torniosta koekuvauksissa. Heppuhan sopii rooliinsa kuin lintu pönttöön ja on todellakin luonnollinen, omalla tavallaan. Toivottavasti rooleja piisaa jatkossakin, mikäli leffahommat vielä tämän jälkeen kiinnostaa. Voihan tietysti olla että homma jää suurempien systeemien osalta tähän, kukapa tietää.
Henkilökohtaisesti en pitänyt leffan tarinan kuorrutuksena olevasta kuvitteellisesta sotastoorista. No, aluksihan se oli kiva ja meinasi jopa naurattaakin, mutta sitten siihen puutui. Samoin kävi Baddingissa kun vieläkin fiktiivisempi jänisjuttu oli mukana koko ajan, siitä pidin vielä vähemmän. Onhan tuollaisen systeemin mukana olo tietty dramaturgisesti “hienoa” ja antaa vapautta irroitella enemmän kuin ihan peruskerronnassa, mutta silti… ei vaan kolahda tuon tyyppinen homma.
Leffa on kaikenkaikkiaan mukavan rehellinen ja raikas tarina amatöörinäyttelijöineen. Paketti pysyy ohjaajalla hyvin hanskassa. Ajateltavaa piisaa kunnon draaman tavoin ja elämän vaikeidenkaan asioiden käsittelemistä ei kaihdeta.
