Ensin Händelin Sarabande pärähtää soimaan kaikessa massiivisuudessaan. 1700-luvulla, ennen Ranskan vallankumousta, Redmond Barry (O’Neal) töpeksii ja jättää kotinsa. Äijä on tässä vaiheessa vielä viaton nuorimies. Kolmessa tunnissa kahteen lukuun jakautuva pukudraama Barry Lyndon (=päähenkilön myöhempi nimi) kertoo yhden heebon noususta ja tuhosta, maalaten samalla töllöttäjälle kaikin puolin upean kuvan ajankohdastaan.
Kubrick oli päättänyt tehdä koko leffasta yhden ison maalauksen. Siinä käytetyt kameralinssit mahdollistivat kuvauksen vailla keinotekoista valaistusta, missävaan. Kun siis kohtaus näyttää tapahtuneen kynttilänvalossa, se myös kuvattiin pelkässä kynttilänvalossa. Hillitty visuaalisuus hämää helposti – jos hahmot eivät liiku, voi hyvinkin luulla katsovansa maalausta. Hyviä maisemafotoja löytyy rutkasti, ja lavastuskin on viimeistä yksityiskohtaa myöten tiptop. Vau.
Vähintään yhtä vaikuttava on musapuoli. Soundtrackillä jyrää pääteemana Sarabanden lisäksi Schubertin romanttinen Piano trio op. 100. Ainakin meikäläiselle nämä teokset näyttivät täyden mahtinsa vasta kuljettaessaan tätä pläjäystä eteenpäin. O’Neal sopii hahmokseen kuin nenä päähän, ja muu kasti on myös hyvää kamaa.
Hienointa Barry Lyndonissa on kuitenkin sen ihmiskuvaus. Kolme tuntia tuntuu raskaalta hommalta, mutta jokainen sekunti on käytetty oikein. Katsoja saa seurata sivusta, kuinka päähenkilö paatuu viattomasta onnenonkijasta kyyniseksi hyväksikäyttäjäksi – ja koko rainan ajan heppua kohtaan tuntee kuitenkin kummaa sympatiaa. Sama homma ilmenee muuten muissakin Kubrickin filkoissa (mm. 2001: Avaruusseikkailun HAL-tietokone ja Kellopeliappelsiinin Alex).
Barry Lyndon on siis Kubrickin aliarvostetuin elokuva, ja samalla yksi parhaista koskaan. Sääli, että leffa oli jo ilmestyessään taloudellinen floppi, joka masensi ohjaajaa kovasti. Kyseessä on ajaton, joka vinkkelistä kaunis mestariteos. Jotakin elämää suurempaa.
