Ilmestyessään vuonna -55 Räsynukke tallattiin väärinymmärrettynä lyttyyn. Jumalanpilkastakin sitä joskus syytettiin – leffan pointti missattu siis täysin! – joten esityskielto kolahti monessa paikkaa, myöskin Suomessa. 56-vuotiaalle esikoisohjaaja Charles Laughtonille floppaus oli liian kova kolaus, eikä mies enää koskaan ohjannut. Se on surku, sillä Räsynukke on totisesti ajaton mestariteos.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun ryöstön tehnyt Ben Harper ajaa kotipihaansa poliisit perässään. Hän antaa saalisrahansa kiireisesti lapsilleen, 9-vuotiaalle Johnille (Billy Chapin) ja 4-vuotiaalle Pearlille (Sally June Bruce), ja vannottaa näitä pysymään kätköpaikasta vaiti kunnes kasvavat isoiksi. Ben tuomitaan, mutta ennen teloitustaan hän kertoo pastori Harry Powellille (Mitchum) tarinansa. Kymmenisen leskeä murhannut pastori Powell tietää nyt rahojen olemassaolosta, muttei tarkkaa piiloa… ja pian Powell ajaa Harperien kotipihaan, Jumalan asialla tietenkin.
Räsynukke on mestarillisen hienoksi hiottu, unenomaisen runollinen ja tavattoman monisävyinen elokuva. Se sekoittelee eri genrejä toisiinsa rohkeasti, kuin leikitellen: draamaa, rikosta, jännitystä, romantiikkaa, komediaa ja jopa kauhua. Omalaatuisesta tunnelmasta huolimatta katsoja tuntee olonsa kuitenkin tutuksi, sillä sydämeltään leffa on wanha kunnon jenkkileffa.
Laughton – näyttelijä itsekin – ymmärtää elokuvan lämmön piilevän hahmoissa, ja hän on saanut jollakin ilveellä remmistään kaiken irti. Lasten asettaminen päärooliin on elokuvassa aina kova riski, mutta Chapin ja Bruce ovat rooleissaan hyvin aidonoloisia. Kovanaama Robert Mitchum vetäisee kuitenkin leffan (ja samalla koko uransa) komeimman roolin epävarmana, mutta kipeänhauskana pastori Powellina. Hieman näiden varjoon jäävät (silti vahvoina suorituksina) loistokas Lillian Gish ja Lolitassakin nähty Shelley Winters.
Räsynukessa ihmiselon koko kirjo näyttäytyy ikimuistoisella tavalla. Leffa porautuu syvälle ihmismieleen ja peilailee elämän valheellisuutta sekä kaksinaisuuksia taituroiden, jopa hauskasti. Powellin rystysiin tatuoidut love ja hate, rakkaus ja viha, painuvat mieleen iäksi. Räsynukke on, outoa kyllä, myös mitä mainioin jouluelokuva lämpöisellä sanomalla.
Ainoa miinus elokuvalle on studion loppuun sysäämä, Gishin vetäisemä monologi. Se on aivan liian imelä, eikä elokuvan viestiä olisi tarvinnut korostaa niin suorasti. Moinen pikkuseikka ei kuitenkaan hirveästi paina.
