Kuulostaako tutulta? Ensimmäinen sana voitaisiin korvata toisella valtiolla, jossa on neljä kirjainta, ja ensimmäinen niistä olisi I. Diktaattorin hirmuvallasta ja öljystä huolimatta pahuuden akseli ei kuitenkaan leikkaa keskiaasialaista Turkmenistania. Sen sijaan valtion edesmenneen diktaattorin Saparmurat Nijazovin kirjoittama propagandateos Ruhnama on käännetty 40 kielelle, mukaan lukien monet eurooppalaiset kielet.
Pyhän kirjan varjossa ei siis ole kyse – päinvastoin kuin aluksi saattaisi luulla – Raamatusta tai Koraanista vaan diktatuurin työvälineestä, joka saa puhemies Maon Pienen punaisen kirjan vaikuttamaan potkuhousuikäisten värityskirjalta. Dokumentaristi Arto Halonen ja lakimies Kevin Frazier selvittävät, mikä oikein on länsimaalaisten suuryritysten ja aasialaisvaltion pyhän teoksen yhteys, eikä totuus ole mieluisa: yritykset kääntävät Ruhnaman oman kotimaansa kielelle miellyttääkseen Turkmenistanin johtoa. Näin yrityksille tarjoutuu tie maakaasusta vauraan valtion markkinoille.
Tässä ei luonnollisestikaan ole vielä kaikki. Turkmenistanin kansa elää köyhyydessä ja 60 prosentin työttömyydessä. Maakaasurahat virtaavat hulppeiden rakennusten ja patsaiden pystyttämiseen. Itse Ruhnama on naurettava pilipaliteos, joka on syövyttänyt yhteiskunnan rakenteen Turkmenistanissa: teos pitää hallita niin peruskoulussa, yliopistossa kuin ajokorttiakin hankkiessa.
Missä on suuryritysten vastuu, kun mokomat tukevat takapajuisen diktatuurivaltion orwellmaista johtoa sumeilematta? Kun kysymystä lähdetään selvittämään, seuraa väistämättä michaelmooremainen matka ympäri maailmaa kolkuttelemassa suurkonttorien ovia. Kuten arvata saattaa, haasteltavaksi ei saa lähes ketään. Tällä toki kerätään sympatiapisteitä Halosen ja Frazierin puolelle, mutta kun puolet dokumentista tuntuu kuluvan siinä, että miehille lyödään puhelimessa luuri korvaan tai heiltä evätään haastattelu, on ilmassa turhan ylikorostuksen makua. Samaa tunnetta luo myös Halosen kertojanääni, joka tuntuu painottavan joka ikistä sanaa.
Dokumentin viesti kuitenkin uppoaa: sananvapaudella, ihmisoikeuksilla ja demokratialla ei ole väliä, jos vaurasta maata hallitseva diktaattori on kiva tyyppi. Salakuvausmatkat Turkmenistaniin kuitenkin osoittavat, että ihan tavallisia ihmisiä sielläkin asuu. Paikoin maasta tulee mieleen Pohjois-Korea: autioiden suurrakennusten valvontayhteiskunta, jonka kansalaisia pidetään tietämättöminä maailman tapahtumista. Vaan koska kyseessä ei ole länsivastainen sotilasvaltio, ja koska niin länsimaat kuin niihin veroja maksavat yritykset saavat tilanteesta hyötyä, voi asian antaa olla sellaisenaan. Vai milloin kuulitte viimeksi Turkmenistanista iltauutisissa? Häpeätahrahan kyseessä luonnollisesti on, joten kun Turkmenistanin uutistoimisto ottaa uudesta Ruhnama-käännöksestä kaiken irti, piilottavat yritykset pienen painoksen pannuhuoneen puolelle.
Dokumentti on taidokkaasti rakennettu. Aluksi tutkittavat hämärät yrityskytkökset alkavat Turkista, mutta suuntaavat vähitellen kohti länsimaisia demokratioita. Samaan aikaan käsiteltävien yritysten liikevaihto kasvaa, ja katsojan mielenkiinto pysyy yllä toistavasta rakenteesta huolimatta. Mm. Ranskan ja Saksan kautta tehdään pakollinen visiitti aina Yhdysvaltoihin asti. Tekijöiden taituruus näkyy myös siinä, ettei edes diktaattori Nijazovin kuolema kesken filmausten ei ole häirinnyt heitä. Eikä Halonen pelkää jättää kiviä kääntämättä. Tiesittekö, että Ruhnama on käännetty myös suomeksi? Ja mikä on Nokian kytkös hirmuvaltaan, kun suomalaisylpeyden nykyinen yhteistyökumppani Siemens on myynyt Nijazoville salakuunteluvälineitä?
Dokumentti on ajatuksia herättävä matka nykybisneksen maailmaan. Yleensä abstraktisti ilmaan heitettävät käsitteet ja väitteet suuryritysten ylivallasta konkretisoidaan selkeästi. Ajoittaisesta toistosta ja niin ollen epätasaisuudesta sekä tylsyydestä huolimatta Pyhän kirjan varjo on mainio dokkari. Halosen ja Frazierin voisi nostaa dokumentintekijöinä jopa populistisuutensa vuoksi suositun Michael Mooren yli. Tämän dokumentin parivaljakko ei nimittäin käytä kärjistyksiä hyväkseen niin häiritsevästi kuin Moore, eivätkä myöskään karkaile sivuraiteille. Ajatukset voivat helposti pyöriä filmin kanssa, mutta elokuva jättää tilaa myös omille pohdinnoille. Jos jäntevyys pysyisi paremmin yllä, olisi tämä teos helposti julistettavissa lähiaikojen parhaaksi dokumentiksi.
